Luovu kiinnittymästäsi oikeaasi ja väärääsi! - tie ulos tarpeettomista konflikteista - ”Ja ihmisen todellisen henkisen kehityksen mitta on aina ja tulee aina olemaan se, miten hän osaa soveltaa näitä Lakeja elämässään, erittäinkin inhimillisen elämänsä epäharmonisten olosuhteiden keskellä. Juuri niissä hänet yhä uudestaan ja uudestaan mitataan, kunnes universumi näkee, että hän on todella oppinut oppituntinsa, läpäissyt testinsä, ja hänet näin voidaan siirtää korkeamman asteiseen tietoisuuteen ja uusiin tehtäviin, joille näiden oppituntien oppiminen oli välttämättömänä edellytyksenä.” Tie ulos suuresta määrästä sosiaalisia ongelmia alkaa siitä, kun luovut tarpeestasi olla oikeassa ja todistaa tai muutoin osoittaa jollekin hänen olevan väärässä. Valtava määrä epäharmoniaa ja vaikeuksia ihmissuhteissa syntyy tästä ihmisen alemman itsen, nk. egoisen itsen, itsepintaisesta tarpeesta olla oikeassa ja todistaa jonkun toisen tai toisten olevan väärässä. Tämän asiantilan vallitessa mitään kestävää harmoniaa eikä rauhaa voida kokea, eikä mikään yhdessäolo tai yhteistyö todella onnistu. Tämä johtaa siihen, että ihmiset kadottavat sielunsa silmien näköpiiristä sosiaalista tilannetta koskevan todellisen tarkoituksen, se peittyy heidän taistelevien emootioidensa kuohunnan alle. Tietenkään tämä ei ole vain nk. henkisten ihmisten taipumus, vaan tämä pakkomielle on ihan yleinen ominaisuus suurimmalle osalle ihmisiä. Egoisen itsen täytyy aina yrittää saada sinut olemaan oikeassa; se saa sinut tuntemaan tiettyä tuskaa kun, et saa jotain toista ihmistä, johon olet kiinnittynyt, jakamaan sinun totuuttasi, sinun mielipidettäsi tai kun hän ei toimi / elä sinun normiesi, toiveidesi ja / tai odotustesi mukaan. Oletko huomannut tämän? – Älä vain heti ajattele, ettei tuo ”enää” koske minua! – Sillä silloin universumi joutuu luultavasti pian järjestämään sinulle todistuksen siitä, ettet ole vielä oppinut tätä oppituntia elämässäsi; ettet ole vielä radikaalisti ymmärtänyt, ettei kenenkään vapaaseen tahtoon ole lupa puuttua ilman karman lain määräämää (erhettäsi oikaisemaan pyrkivää) seurausta ja, että mikäli hän ei koe totuutta samalla tavalla kuin sinä, et voi tietää totuutta hänen puolestaan ja viisainta olisi aina luopua arvostelemasta ja / tai pyrkimästä muuttaa häntä itsesi kaltaiseksi, ettet tiedä mikä hänen elämän suunnitelmansa on, ja mitä oppitunteja hänen täytyy käydä läpi, mikä hänen kehittymiselleen on hyväksi. Tällöin halutessasi ja painostaessasi häntä jakamaan sinun totuutesi, estäisit suurella todennäköisyydellä häntä kulkemasta sitä kehityksen ja palvelemisen tietä, mikä hänelle on universumin viisaiden opastajien avustuksella tarkoitettu ja mikä valmistaa hänet hänen myöhemmän elämänvaiheensa tehtäviä varten, ja jotka usein suuresti tai täysin estyvät, kun ihmiset estävät toinen toisiaan kulkemasta yksilöllisen elämänsuunnitelmansa mukaista tietä. Tätä ihmiset eivät tajua kun he haluavat vaikuttaa toinen toistensa totuuksiin, mm. vanhemmat lastensa totuuksiin. Oman totuuden yleistämistarpeen harha Totta on tietenkin se, että jokaisella on kulloinkin totuutensa ja se on välttämätön lähtökohta vapaaseen tahtoon perustuvassa, subjektiivisen kokemuksen varassa tapahtuvassa henkisessä kehityksessä. Ja totta on myös sekin, että ihmisen, ollakseen rehellinen ja todellinen, täytyy aina myös pyrkiä ilmentämään tätä totuuttaan, ja sen hän kyllä väistämättä tekeekin, usein sitä edes ymmärtämättään. Mutta ongelma ei olekaan tämä, vaan juuri kiinnittymä tuohon totuuteensa ja sen yleistämispakkomielle, eli pyrkimys tehdä siitä kaikille sama näkemis- ja kokemistapa. Ja tietenkin tässä kohtaa voi saada syytöksen siitä, että on ajautunut halpahintaiseen relativismiin, eli ”kaikki käy asenteeseen”. Mutta näin voi ajatella vain sielu, joka selvässä suuruuden hulluudessaan ajattelee, että hän todella tietää, mikä on kaikille muille ja kokonaisuudelle, kaikissa tilanteissa ja olosuhteissa hyväksi. Juuri siksi hän yrittää yleistää oman totuutensa kaikkia koskevaksi. Ja toisaalta hän on myös taipuvainen ajattelemaan itsestään, että hänen kehityksensä on tullut jo päätepisteeseen, eikä ymmärrä, että hänen kokemuksensa ja käsityksensä totuutensa on tarkoitettu alati kehittymään, laajentumaan ja syventymään. Tämänlaatuinen ego on nk. lusiferisesti riivattu; siinä on krooninen illuusio omasta täydellisyydestä, ja siksi sellaisen nöyryyden puute, mikä mahdollistaisi elämänoppituntiensa tiedostamisen, oppimisen ja siten jokapäiväisen uudestisyntymän kohti sellaista sielun rakenteen puhtautta, aitoutta ja harmoniaa, jossa korkeamman Itsen täydellisyys voisi todella ilmentyä. Miksi ihmiset yrittävät muuttaa toisiaan itsensä kaltaiseksi? Miksi sitten ihmiset toimivat yleisesti näin, mikä pakottaa heidät tähän inhimillisen yhdenmukaisuuden etsimiseen, mikä johtaa jatkuvasti suureen määrään sosiaalisia vastakkain asettumia? - Se, toisaalta, etteivät he luota omaan totuuteensa, että he ajoittain tuntevat raastavaa epävarmuutta, oman totuutensa yleistettävyyden suhteen ja, toisaalta, tähän hänen totuuteensa samastumisen kautta syntyvän identiteetin kestävyyden ja erikoisarvon suhteen. Juuri tämän alemman itsen jatkuva (ja väistämätön!) kriisi pakottaa heidät etsimään niitä, jotka jakavat tämän totuuden tai muun oikeassa olemisen perusteen, saadakseen tunteen sen kestävyydestä, sen todellisuudesta, sen totuudesta. Tosin sanoen ihmisten kiinnittymät heidän oikeaansa ja vääräänsä ilmentävät heidän sisäistä epätoivoaan itselleen luoman identiteetin ja sen minäkuvan kestävyyden ja totuuden suhteen, yhtä hyvin kuin sen antaman merkityksen ja tarkoituksen tunteen suhteen. Toisaalta tämä ilmentää heidän vääristynyttä riippuvuuttaan toisistaan, riippuvuutta, jossa toista ihmistä yritetään painostaa tai jopa pakottaa vahvistamaan tätä itsetuntokriisissään kamppailevaa minää. Ja vielä pahempaankin, melko usein käy vielä niin, että tämän suhteen pettynyt ihminen haluaa kostaa tavalla tai toisella sen, ettei hän ole saanut tukea toiselta / toisilta egoiselle identiteetilleen. Voi kuinka suuressa määrin tämä hallitsee ihan kaikkea ihmisyyttä ja heidän vuorovaikutustaan! – ja kuinka ihmisten välisessä sosiaalisessa kanssakäymisessä tähän liittyvä ehdollistunut antipatia ja sympatia heilahtelevat vastakohdikseen jatkuvasti muuntuvina emootioina, jotka ovat tarkoitettuja manipuloimaan – joko miellyttämään tai tuomitsemaan. Fanaattisuus vaarana henkiseen vapautumiseen pyrkimisessä Tätä on myös paljon henkisten ihmisten välisissä suhteissa; heillä on miltei vastustamaton kiusaus yrittää todistaa jollekin omien ajatustensa (mistä nyt sitten ikinä ovatkaan peräisin) ylivertaisuus. Ja tässä saa nähdä joskus aivan äärimmäistä fanaattisuutta ja pakkomiellettä. Tunnetusti uskonnollinen ja henkinen alue onkin juuri se, jossa kypsymätön fanaattisuus ja oikeassa olemisen halu kasvaa aivan patologisiin mittoihin. Tämä ilmenee enemmän tai vähemmän kiihkeissä valtataisteluasetelmissa; näissä asetelmissa juuri ihmisen ego elää. Jokaiselle, joka on saavuttanut todellista itsetuntemusta ja joka on kyennyt liittymään syvempään Itseensä ja sen sisältämään tietoon, on selvää että tämä henkisyys on vielä joko kokonaisuudessaan melko kehittymätöntä tai jokin keskeinen aspekti sielun eri olemuspuolissa ei ole puhdistunut ja kehittynyt muiden aspektien kanssa tasapainoisesti. Ja tämä tarkoittaa sitä, että ihmisen psyykkinen tila on taipuvaista suistua pois tasapainostaan aina, milloin tietty sopiva ulkoinen ärsyke ilmestyy ja jolloin hänessä aktivoituu tarve oikeassa olemisensa todistelemiseen / väärässä olevien painostamiseen omaan totuuteensa. Tämä ei missään tapauksessa ole hänen korkeampi Itsensä, vaikka tietysti ko. henkilö on taipuvainen niin ajattelemaan; pääsääntö on, että korkeampi Itse ei ilmenny siellä, missä on epäharmoniaa; se ei tule pakottamaan ketään ihmistä uskomaan Itseensä. Sen sijaan ihmisen ego tekee sitä pääsääntöisesti, usein myös hyvin viekkaasti ja laskelmoivasti, sillä kun on aina niin paljon ”pelissä”. Inhimillisestä elämästä vieraantuminen ei ole ratkaisu Monien fanaattisten henkisten ihmisten ongelma pahentuu sillä, että he henkisen vapautumisensa pakkomielteessä pyrkivät hylkimään ja väheksymään ulkoista elämää, ja jättävät jopa kokonaan ulkoisen ammatin hankkimisen ja toimeentulostaan huolehtimisen, uskoen, että he näin voivat päästä henkisesti nopeammin eteenpäin. Mutta tämä tulee kääntymään heitä vastaan; ja yksi sen ensimmäisiä merkkejä on juuri se, että näille ihmisille ilmenee enemmän tai vähemmän voimakas tarve alkaa vähätellä kaikkea muuta kuin sitä henkistä traditiota, jota on luettu tai seurattu ja jonka oppeja pidetään pyhinä / muita tärkeimpinä. Samoin he ovat taipuvaisia ajautumaan eräänlaiseen köyhyyden ja ulkoisen vaatimattomuuden ihannointiin, uskoen sen olevan Jumalan tahto, mutta mikä on vain heidän spesiaaliksi tulemisen tarpeidensa yksi ilmentymä. Mutta tämä aineellisen elämän ja siihen liittyvien inhimillisten taitojen ja tietojen halveksunta ja vähättely syntyy heissä selvästi vain heidän oman ylläkuvatun egoisen identiteettikriisinsä pohjalta. Paine vain kasvaa koko ajan heidän egossaan, kun muut ihmiset eivät tule jakamaan heidän kanssaan heidän totuuttaan; he kokevat itsensä yksinäisiksi / torjutuiksi / väärinymmärretyksi. Ja tähän liittyvä alitajunnassa sarastava katkeruus ja egoisen identiteetin epätoivo, johtaa sitten siihen, että he alkavat väheksymään, ikään kuin kostona, kaikkea muuta kuin mitä he omassa totuudessaan edustavat. Näitä ihmisiä leimaa usein voimakas sielun tahto- ja tunne-elämän kehittyminen, mutta samalla itsepintainen vastustus kehittää ymmärrystänsä kärsivällisesti ja kokonaisvaltaisesti ohjaamaan viisaammin tuota yksisilmäistä kiihkeyttä ja fanaattisuutta. Mutta juuri tuon fanaattisuuden oma olemus on tälle suurin este; nimittäin se on kärsimätöntä ja siitä puuttuu oikeaa nöyryyttä; se haluisi saada kaiken ilman ponnisteluja. Ja tietenkin he löytävät - mikä on juuri keskeisesti oireellista kaikelle fanaattiselle yksisilmäisyydelle - tukea asenteilleen uskonnollisista ja henkisistä opetuksistaan, kun juuri sitä sieltä etsivät, saadakseen ”varmuuden” oikeassa olemisestaan. Monille näistä ihmisistä nimenomaan olisi hyväksi kehittää sellaista kokonaisuuden ymmärtämistä, että he näkisivät kuinka asioilla on paikkansa kokonaisuudessa ja saavuttaa lisäksi todella perusteellista itsetuntemusta valottaakseen oman alitajuntansa pakottavat impulssit. Miten luopua tarpeesta olla oikeassa ja todistaa toisen olevan väärässä? On ensin ymmärrettävä, että ihmisten elämän taustalla vaikutta ainutlaatuinen oppimis- ja palvelusuunnitelma. Sitten olisi nöyrästi myönnettävä koko olemuksellaan sen tiedostaen, ”etten minä voi tietää mikä olisi toiselle ihmiselle hyväksi, tuskin edes ensikädeltä mikä minulle itselleni on hyväksi”. Tämän jälkeen on päätettävä itsekurin ja itsehavainnoinnin avulla voittaa tämä mekaaninen taipumus haluta olla oikeassa ja todistaa joku toinen väärässä olevaksi. Sitten on nöyrästi tahdottava ymmärtää ja saavuttaa sellaista viisautta ja sen olemukseen kätkeytyvää rakastavaa tahtoa, joka muuntaa jokaisen egoisen itsen orjuuttavan tarpeen kaltaisekseen, eli hiljaiseksi viisaudeksi, jolla ei ole mitään tarvetta oikeuttaa, puolustautua ja / tai todistella vääräksi. Tämä viisaus on voimaa, sillä tahto saa (vain) siitä oikean opastuksen tullen näin äärettömän lujaksi sellaisessa levollisuudessaan, joka perustuu siihen, että ihminen ei enää koe, että häneltä puuttuu mitään, minkä ulkoisen tilanteen ”voittaminen” aikaisemmin oli tarkoitettu hänelle turvaamaan. Toisin sanoen hänen ei tarvitse taistella tilanteessa minkään tähden ja siksi hänellä on aina varaa olla levollinen vailla kaikkea puolustautumistarvetta. Ja mikäli hän näkee, että toisen ego ei voi kestää tilannetta, että sen on aivan pakko alkaa taistelemaan ja haastamaan, tällaisen viisauden totuudella valotettu ihminen on sisäisesti vapaa vain esim. kävelemään tilanteesta pois tai sanomaan jotain, mikä saa tilanteen luonteen muuttumaan, mikäli se on mahdollista tilanteessa. Hänen vapautensa perustuu siihen, että hän on vapautunut sisäisesti tällaisia tilanteita aikaansaavista ihmissielua pakottavista riippuvuuksista (=tarpeestaan etsiä samanmielisiä, huomionsaamisen haluistaan, kaunastaan ja odotuksistaan toisia kohtaan), jotka ytimeltään luovat kaikki ihmisten väliset kiinnittymät ja niihin liittyvät ongelmalliset sosiaaliset vuorovaikutusmuodot. Oleellista tosiaan on tuo kiinnittymättömyys ihmisiin ja inhimillisen vuorovaikutuksen negatiivisuuteen, sen taistelu- ja manipulointiasetelmiin ja niiden taustalla (itsetuntemuksen ulkopuolelta) vaikuttaviin salaisten halujen ja tarpeiden synnyttämiin vaatimuksiin, pettymyksiin ja kostoleikkeihin. Keskeistä tälle todelliselle viisaudelle, tälle todellisen itsetuntemustien hedelmälle, on myös se, että se on halutonta tekemään mitään ilman todellista tarkoitusta, mitään mistä puuttuu korkeamman Itsen antama tarkoitus: 1. tämä viisaus ei käy tarpeettomia keskusteluja, höpötä tai juoruile aikansa kuluksi; 2. tämä viisaus ei johda ihmistä vain ”nuuskimaan” uteliaisuudesta (=vertailun halusta, kateudesta, epävarmuudestaan), mitä toisille kuuluu; 3. tämä viisaus ei ylläpidä tarkoituksettomia, pinnallisia tai jotain ulkoista omaa etuaan kalastelevia ihmissuhteita; 4. tämä viisaus ei teeskentele kiinnostunutta tai välittävää; 5. tämä viisaus ei anna energiaa millekään, mikä on negatiivista, epäaitoa tai vilpillistä; 6. tämä viisaus ei pyri miellyttämään ihmisiä, heissä ilmentyvää epätodellista ihmisyyttä, vaan Jumalaa. Vain se mikä ilmenee käytännössä on todellista On tietenkin totta myös se, että ihmiset ovat kehityksessään ja niihin liittyvissä kyvyissään eri asteilla. Ja siksi on aina niitä, joilla on yleispätevää todellista viisauttakin ja sen mukana tulevaa hyvää tahtoa paljon enemmän kuin suurella ihmisten joukolla nykyisessä aikakaudessamme. Mutta tämä viisaus, mikäli se on todellista viisautta, onkin koko asian kulmakivi. Nimittäin tämä viisaus on jotain, josta on kaikki fanaattisuus ja muu sellainen pois, mikä muuten loisi ongelmia ihmisten välille. Nimittäin tämä viisaus ilmentää – ja nimenomaan käytännön elämässä johdonmukaisesti ilmentää – kykyä säilyä vapaana kaikista tarpeettomista ongelmista, mm. ja etenkin siitä, että yrittäisi todistaa toisille olevansa omassa totuudessaan oikeassa tai että yrittäisi todistaa toisille että he ovat väärässä. Tosin sanoen tämä viisaus on ihmisminän yhteyttä siihen viisauden lähteeseen, joka on hänen syvemmän Itsensä piirissä jo olemassa olevaa tietoa, maailmankaikkeuden todellisista Laeista. Ja ihmisen todellisen henkisen kehityksen mitta on aina ja tulee aina olemaan se, miten hän osaa soveltaa näitä Lakeja elämässään, erittäinkin inhimillisen elämänsä epäharmonisten olosuhteiden keskellä. Juuri niissä hänet yhä uudestaan ja uudestaan mitataan, kunnes universumi näkee, että hän on todella oppinut oppituntinsa, läpäissyt testinsä, ja hänet näin voidaan siirtää korkeamman asteiseen tietoisuuteen ja uusiin tehtäviin, joille näiden oppituntien oppiminen oli välttämättömänä edellytyksenä. Mikään viisaus kuitenkaan, mikä ei todella ilmene täällä ajassa ja paikassa, ruumiin aistien maailmassa, demonstroiden tuota suurta sisäistä vapautta kaikenlaisten inhimillisen pakkojen suhteen, ei ole vielä todellista viisautta, ei edes varjoakaan siitä. Matti Ylén	Takaisin