Mihin henkistä tietä ja meditaatiota tarvitaan? Kehomeditaatiota tarvitaan, koska mieli on tiedosta-mattomasti ja pakonomaisesti kiinnittynyt ruumiiseen, jäänyt sen vangiksi ja rajoittamaksi. Uskomus ja kokemus että ”minä olen keho” on ihmismielen alkuperäisin illuusio heti sen illuusion jälkeen että ”minä voin tehdä itseni, luoda itseni” (mistä halu samastua ruumiiseen syntyi!). Tämä miltei kumoamattomaksi muodostunut erhe viettelee ’minäsi’, kaikkein henkisimmän osasi, haluamaan jatkamaan kokemusta ja uskomusta, että se on keho, kehosta syntynyt. Haluan siis painottaa sitä, että meidän ei pidä samastua ruumiiseemme, vaan se sijaan Elämään kehon sisällä, Elämään, joka ei kuole eikä katoa, kuten fyysinen keho. Samastua ruumiiseen tarkoittaa sitä, että silloin sinä tulit unohtamaan kuka sinä todella olet, kuten on tapahtunut sillä hetkellä kun loit aivojesi avulla tilan ja ajan projektiotodellisuuden - ja kielsit mielesi rajattomuuden osana Jumalaa, mistä samalla seurasi, että hyväksyit sellaisen kokemuksen ja käsityksen itsestäsi, joka tarkoittaa kuolevaista, sairasta, rajallista, puutteellista, heikkoa ja erillisistä toisista ja Jumalasta. Tähän palautuu sitten kaikki kärsimys, ihan kaikki kärsimys. Sinä olet Ikuinen Elämä kehosi sisällä joka ei rajoitu mihinkään muotoon eikä voi koskaan kuolla tai kärsiä, Elämä ei voi kuolla tai kärsiä. Ja tämä Elämään samastumisen tila on sellainen, jossa lakkaamme ylläpitämästä minäkuvaa, koska minäkuva on aina perustaltaan kehokuva, eli tarkoittaa, että ymmärrämme itsemme kehoksi. Se, mitä sinä olet todella, ei ole mikään mielikuva ja joukko siihen liimailtuja kehon omaisuuksiin ja suorituskykyyn perustuvia kuviteltuja psykologisia ja sosiaalisia ominaisuuksia, kykyjä ja/tai mahdollisuuksia. Totta, nämä ovat kyllä sinulla käytössäsi kehosi kautta, mutta sinä et ole ne, niillä saisi olla vain työkalun rooli ja merkitys, ei itseisarvoa, sillä silloin palvot epäjumalia, jumalia, joita ei ole olemassakaan paitsi tässä itse tehdyssä kehoon ja sen ominaisuuksiin samastumisen kautta muodostetussa minäkuvassa. Mutta sinä et ole mikään kuva, sillä jokainen kuva on vain illuusio eli muutoksenalaisuuden piiriin kuuluva psyykkinen luomus, jonka pelko ja riittämättömyyden tunne ovat pääsääntöisesti motivoineet. Ja tätä kuvaa sitten käytetään, ylläpitämään tunnetta siitä "mitä me olemme". Ja juuri tämän kuvan loputtomasta häilyvyydestä, keskeneräisyydestä ja etenkin sen epätodellisuudesta - eli olemattomuudesta - johtuu alati ailahteleva itsetunto ja kaikki uhan tunne, jota koko ajan koemme, milloin ikinä tuo kuvajainen, jota yritämme ylläpitää itsestämme jää vertailussa ominaisuuksiltaan ”huonommaksi” kuin toisten vastaava tai kun koen sen kautta itseni muuten onnettomaksi, mihin tämä kuva itsestä on väistämättä tuomittu. Tämä on kaikki ILLUUSIOTA, perustuen kehosamastu-miseen, joka on ainoa syy sille miksi, mieli voi olla sairas ja harhainen. Tällöin se ei samastu lähteeseensä, todelliseen Identiteettiinsä, vaan yrittää kehon kautta saatavista kokemuksista rakentaa epätodellista ja katoavaa spesiaali-identiteettiä. Ja siinä ruumiskin tulee sairaaksi, kun kehon kautta itseään tekemään pyrkivä ’minä’ yrittää vaatia, rajoittaa tai muuntaa ruumista joksikin, mitä tämä ’minä’ totuuden tuntemattomuudessaan, luomissaan luonnot- tomissa tarpeissaan, niihin liittyvissä peloissaan ja uhantunteissaan "välttämättömäksi" näkee. On siis tärkeää nähdä, että mielikuvasi itsestäsi ja toisista tarkoittavat juuri sitä, että katselet itseäsi toisten silmin ikään kuin ulkopuolisena esineenä muiden erillisten esineiden joukossa. Ja tämä tarkoittaa (ja todistaa) vain sitä, että mielesi on erehtynyt luulemaan itseään kehoksi, ja tämä johtaa siihen, että sinä tulet kokemaan itsesi erilliseksi ja haavoittuvaiseksi, sillä vain keho on haavoittuvainen, voi vuotaa verta, mutta ei todellakaan mieli, paitsi sen samastumisen kautta tähän kehoon, jolloin mieli ihan kirjaimellisesti ymmärtää ja kokee - melko tiedostamattomasti - itsensä kehon ominaisuuksien kautta ja ristiinnaulitsee itsensä kehoon ja kärsii sen kanssa. Illuusioidensa vallassa, peloissaan, riittämättömyyden tunteissaan, vihassaan ja syyllisyydessään ruumiiseen samastunut mieli laittaa ja ohjelmoi kehon reagoiman kivulla, stressillä, hermoilulla, uhalla ja hyökkäyksellä (ja sitten pelolla, syyllisyydellä, masennuksella ja burn-outilla). Ja mieli näin yrittää pakottaa kehon olemaan tehokkaampi, puolustautuvampi, arvostettavampi, itsevarmempi, näyttävämpi jne. - eli kehoon samastuneen mielesi kautta yrität tehdä kehostasi tehokkaammin minäkuvaasi ilmentävän. Syy siis kehosamastumiseen on oikeastaan halussasi ilmentää itseäsi kehon kautta, yleensä halussasi olla kehossa, saada keho. Karma on juuri se illuusio, joka peittää sinulta välittömän tiedon ja kokemuksen siitä kuka sinä olet. Ja karmaa luonnehtii ytimeltään sinun uskomuksesi, että löydät itsesi kehon kautta. Totta, kehoasi tarvitset siihen, että voit tulla löytämään Itsesi uudestaan, kun kerran olet kehossa, mutta et kuitenkaan sen tarkoituksen kautta, jonka annat kehollesi karmallisen illuusion kautta. Vasta kun annat itsesi illuusiot mukaan luettuna todelliselle Itsellesi, Jumalalle, kehoasi aloitetaan käyttämään oikein, jolloin se palvelee sinun vapautumistasi siitä ja sen kivusta ja itsekkäistä unista; muuten ristiinnaulitset itsesi kehoosi yhä uudestaan ja uudestaan, ilman toivoa vapaudesta. Mieli siis mieltää erheellisesti itsensä ruumiin kautta ja myös niiden ulkoisten asioiden kautta, joihin sillä on yhteys ruumiin aistien kautta, ja joiden kautta se näin ollen yrittää kokea itsensä jonkinlaiseksi samastaen itsensä johonkin, joka on tuomittu tuottamaan sille loputtomasti murhetta - kunnes se näkee sen todellisen arvon ja luonteen: - katoavaista kaikki tykkänään. Mutta ei vielä sekään, että minä tunnen kehon elämän-aistimuksen ole mikään päämäärä, vaan ehdottomasti välivaihe, josta astutaan sitten, kun siihen asteittain valmistutaan, todella sisään eli Isään, eli todella kehon rajojen ulkopuolelle siihen tilaan, jossa mielen alkuperäinen luonto paljastuu rajattomaksi. Ja tämä kokemus on sama kuin se, mihin viitataan mm. ilmaisuilla Self-realisaatio tai God-realisaatio. Tämän realisaation kautta ihminen ylittää erillisyyskokemuksensa, joka on siis vain suoraa seurausta kehokiinnittymästä. Siis tarkoitus on, että ’minä’ menettää kokemuksen ruumiin rajoista kokonaan ja säilyy kuitenkin samalla tietoisena läsnäolona, ja sitten samalla laajentuu ykseystietoisuudeksi, joka on mielen alkuperäinen tietoisuuden tila, kun osa on Yksi Jumalansa kanssa, osana tätä Jumalan Mieltä. Ja kehomeditaatiossa tullaan asteittain tietoiseksi kaikista niistä psyykkisistä energioista, jotka 'minä' on mielensä piirissä luonut joko saadakseen niillä kehon tavoittelemaan sitä, mitä se on alkanut kehon ulkopuolelta haluamaan tai käsitelläkseen ja peitelläkseen pettymystänsä siitä, että se ei saanutkaan sitä mitä se halusi ja odotti. Ja juuri nämä psyykkiset energiat - siis ensikädeltä haluenergiat ja toiselta kädeltä emootioenergiat - ovat sitten kertyneenä kehoon, ja ihan kirjaimellisesti liimaavat liisterin-kaltaisesti mielen ja sen välityksellä (sen piirissä toimivan vastuullisen tietoisuuden eli) 'minän' kiinni kehoon. Ja tämä kehokiinnittyminen on sikäli myös monitasoinen, että juuri tuo kehokuva tai mielikuvat itsestä kehona, erillisenä kehona, tarvitaan myös tämän kiinnittymisen tuottamiseen, koska mielikin on monitasoinen, ja mielen tietoisemmilla tasoilla tämä samastuminen kehoon esittäytyy juuri näinä itseä koskevina mielikuvina. Ja tätä minäkuvan muodostamisen tarvetta ylläpitää ja motivoi mielen syvemmiltä tasoilta erilaisina tarpeina nousevat halut ja niihin liittyvät emootiot, joita ’minä’, pyrkimyksessään tuottaa itselleen spesiaali-minäkuvaa, jatkuvasti luo. Ja milloin ikinä vastuullinen ’minä’ ei näe tässä luomassaan minäkuvassa kuvaa itsestään riittävän hyvänä, so. spesiaalina ja tärkeänä (so. toisia ja erityisesti minäkuvaltaan erilaisia tärkeämpänä), alkaa tämä ’minä’, vertailunsa tuottaman uhan ja ahdistuksen tunteen painostamana, luomaan - usein hyvin kiihkeää ja jopa tietyn vihan sävyttämää - haluenergiaa, jolla pyritään energisoimaan toiminta, jonka saavutusten arvon kautta ’minä’ uskoo minäkuvansa (sosiaalisen) arvon nousevan. Ja milloin hänellä on vaikutelma, että näin on tapahtunut, hänessä syntyy positiivisia emootioita, hän ”on onnellinen” - ja milloin ei, hänessä syntyy negatiivisia emootioita, ts. hän ”on onneton”, tyytymätön kuvaansa itsestään, sen sosiaaliseen ”arvoon”. Ja nämä syvemmillä eli tiedostamattomammilla mielen tasoilla toimivat halu- ja emootioenergiat ovat juuri niitä voimia, jotka pistävät tämän kehomielikuvan itsestä liikkeelle ja projisoivat sen erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin ja erilaisiin psyykkisiin fantasia-asetelmiin, joissa tämä epävapaa 'minä' pyrkii saamaan aikaiseksi jotain, vakuuttamaan jollekin jotain, todistamaan jollekin olevansa jotain, voittamaan jonkun väitellyssä, käymään menneet riitansa yhä uudelleen ja uudelleen läpi jne. Mutta kaikki tämä vain lujittaa ja lujittaa mielen (ja sen kautta 'minän') kiinnittymistä ruumiiseen, koska kaikki nuo mielikuva- ja fantasiakiihkoilut tapahtuvat aivosidon-naisessa mielessä, emootio- ja haluyllykkeiden aikaan-saamana mielikuvasäntäilynä, mikä prosessina itsessään tuottaa usein lisää emootiota, ja lisää haluja eli ylläpitää noidankehämäisesti tätä tilaa. Kehomeditaatiossa juuri pyrimme kohtaamaan ne halu- ja emootioenergiat, jotka ovat kiinnittäneet meidät kehoon, ja juuri näistä energioista muodostuu se, mitä kutustaan kipuruumiiksi, ja se on juuri se, joka alkaa vastustaan sitä, että vetäytyisimme, ”sisäänpäin” irti tästä kehosta; ja se on juuri sen aiheuttamaa tuskaa, kun yritämme laskeutua kehon kuoresta sisäänpäin; Isään päin. Se, on sitä epätodellista ehdollistunutta elämän energiaa, josta itse olemme vastuussa, sillä olemme itse luoneet sen muodon - mikä tarkoittaa, että olemme ehdollistaneet tämän vapaan elämän energian projisoimalla sen kehoon, kiihdyttääksemme sen hermoston ja rauhaset palvelemaan sitä pyrkimystä, johon olemme ryhtyneet kehomme kautta uskomalla karmallisesti perimäämme illuusioon itsestämme - ja pakenemaan Jumalasta. Ja jokainen on tästä vastuussa. ts. sinä olet käytössäsi olevasta elämän energiasta vastuussa. Ja aina kun sitä käytetään, niin kuin miltei yksinomaan maailmassa tehdään, vain persoonallisiin, erillisyyttä vahvistaviin ja etsiviin päämääriin ja tarkoituksiin ja siten niiden suhteen koettujen pettymysten tuottaman vihan voimistamiseen ja viljelemiseen, se johtaa vain sen kehon, jonka piirissä se tuotetaan, sisäiseksi kiinnikeaineeksi, uudeksi karmaksi ja samalla psykologiseksi helvetiksi. Kehomeditaatiossa on, kyettävä voittamaan myös kiinnittyminen mielikuviin, sillä 'minä' on mielikuvien kautta kiinni emootioissa, ja haluissa (jotka puolestaan ylläpitävät emootioita) ja näiden kautta kehossa. Halut ja emootiot ovat 'minän' itsekkäisiin tarkoituksiin käyttämää elämän energiaa, joka on siten tullut ehdollistuneeksi eli kiinnitetty kehon hermostoon ja rauhasjärjestelmään, jonka kautta nämä alempien mielen tasojen halu- ja emootiovoimat siirtyvät fyysisen ruumiin voimiksi, mutta samalla kiinnittäen, ristiinnauliten mielen ja sen piirissä asustavan vastuullisen ’minän’ tähän kuoleman ja katovaisuuden symboliin: - ruumiiseen, ja alkaen käyttämään sitä Jumalan Tahtoa vastaan. Kehomeditaatiossa ja siihen liittyvässä uudessa elämäntavassa me tulemme tästä kaikesta tietoiseksi, ja aloitamme prosessin, jossa 'minä' tarkkaavuutena tutkii jokaisen kehon kohdan ja kerroksen, missä tämä 'minä' on luomiensa mielen sisältöjen ja niihin liittyvien halu- ja emootioenergioiden välityksellä kiinni ja samalla alkaa pitäytymään näiden mielen sisältöjen (tietyt haluamisen kohteet, tietyn menneisyyden tapahtumat, joihin ollaan jääty katkerasti tai menetyksen tunteella kiinni) uusintamisesta, joiden kautta tämä kiinnittymä kehoon on syntynyt. Ensi kädeltä tullaan tietoiseksi niistä mielikuvista, joita henkensä puolesta nyt kamppaileva egoinen ydin jatkuvasti syöttää ja tarjoaa yrittäen saada 'minän' uskomaan niihin ja viljelemään niitä. Sitten astutaan mielikuvien ”lomassa” tai ”alla” oleviin emootio- ja haluvoimiin, jotka aiheuttavat sitten jo kivun ja jotka varsinaisesti estävät todella syvälle kehon sisään laskeutumisen pitäen 'minästä' pakonomaisesti kiinni syöttämiensä mielikuvien avulla. Ja juuri tämä "köydenveto" on se sisäinen tapahtuma, joka koetaan tuskana, kipuna, ja jonka toinen pooli on tietoinen 'minä', joka pyrkii sisäänpäin, ja toinen pooli egoisen ytimen emootiot ja halut, jotka pyrkivät ulospäin. Ja köyden muodostavat menneisyyden tai myös usein tulevaisuuden mielikuvat, jotka koskevat esim. jotain menetettyä tai kaivattua halun kohdetta. Ja milloin ego-ydin kokee tilanteen uhrauksena, menetyksenä, se yrittää saada 'minän' uskomaan, että se ei voi elää ilman näitä asioita. Ja tämän aikaansaamiseksi ego-ytimellä on käytössä periaatteessa kaikki persoonalliseen muistiin sisältyvät muistokuvat ja sentimentaaliset sosiaalisesti rakentuneet tunnetilapotentiaalit, joilla se harhauttaa 'minää' niin kauan, kunnes 'minä' on lopulta oppinut, että jokainen niistä oli TYHJÄ ja PETTÄVÄ LUPAUS tai VÄÄRÄ ja ORJUUTTAVA VELVOLLISUUS, eikä enää voi uskoa niihin, ja ne ja niiden puolestapuhujat menettävät lopulta houkutus-mahtinsa. Ja sitten ’minä’ astuu äärettömään tilaan ja rauhaan, hiljentyneen ja peloistaan vapautuneen mielensä kerrosten läpi; pohjattomaan syvyyteen, jossa se ei ole aikaisemmin ollut, ja jonka autuutta ja rajattomuutta se ei ole koskaan vielä todistanut - ja jonkin ”ajan” kuluttua 'minä' palaa takaisin kehon lomaan takaisin, joka itkee kiitosta ja ylistystä, koska se on vapautettu mielen illuusioiden mukana kärsimyksestä. Elämä-Lähde täyttää autuudella ja täydellisellä Rauhalla - ja Minä tietää olevansa pyhä, vapaa ja täydellinen Jumalan Poika, juuri se, joksi Universumin Luoja-Lähde Hänet loi ja tarkoitti. Tähän päättyy hänen tarpeensa rakentaa persoonallista erottautumiseen pyrkivää spesiaali-identiteettiä, ja hänestä tulee oman todellisen Itsensä ilmentäjä, ja hän löytänyt vapauden ja rauhan. Eli kehomeditaation takana oleva päämäärä on tämä, ei keho, meditoiminen tai henkisyyden harjoittaminen sinänsä. Kehomeditaatiolla, tai millään meditaatiolla / henkisellä harjoitusmuodolla ei siis ole mitään itseisarvoa tai päämääräarvoa sinänsä, kuten egoisen identiteetin rakentamisen tarpeen houkutuksesta helposti hairahdutaan uskomaan. Matti Ylén	Takaisin