- (…jatkoa ) Sosiaalisuuden ongelmista - _______________________________________________ Kysymys: ”Kiitos kovasti vastauksestasi! Se antoi kyllä ymmärrystä ja tukea ongelmaani. Minulla on kuitenkin edelleen melkoinen epävarmuus siinä, että miten voisin ratkaista käytännössä tämän ongelman. Erityisesti kaipaisin neuvoa siihen, että miten etääntyä niistä ihmissuhteista, joissa oloni muuttuu toistuvasti huonoksi. Kun vastauksesi lopussa kysyit ’mikä estää sinua antamasta näiden ihmisten jäädä pois elämästäsi’ jouduin huomaamaan, miten paljon pelkään edes ajatella koko asiaa. Huomasin tuntevani voimakasta syyllisyyden tunnetta jo pelkästä ajatuskokeesta. Myös yksin jäämisen pelko alkoi sekoittaa vatsaani. Tunsin myös uhkaavaa avuttomuuden tunnetta sen mielikuvan edessä, että joutuisin selittämään jollekin ihmiselle, miksen halua olla hänen kanssaan enää tekemisissä. Minulle jäi myös jonkin verran epäselväksi, mitä nuo vuorovaikutusta ohjaavat mallit, ihanteet ja normit tarkoittavat, joista vastauksessasi kirjoitit. Jos sinulla suinkin on aikaa, voisitko ystävällisesti vielä vastata näihin kysymyksiin?” _______________________________________________ Arvelinkin, että joudut vielä kokemaan jotain sellaista, mitä nyt kuvaat, sillä nämä sosiaalisen alueen kiinnittymät ja niistä vapautuminen ovat yksi vaikeimpia asioita monille ihmisille. Sillä kuten joudut toteamaan, pelkkä ajatuskin siitä, että jättäisit jonkin ihmissuhteen taaksesi, johtaa sinut vaikeiden emootioiden (lähinnä syyllisyyden ja pelon) valtaan, jotka sitten määräävät sen, miten pystyt asian kokemaan. Juuri tästä syystä ihmisillä on tyypillisesti vaikeuksia saada aikaan muutosta vaikeissa ihmissuhdeasetelmissaan (tai yleisemminkään elämässään), vaikka olisivat kärsineet niissä pitkiäkin aikoja. Olen saanut kuulla monien ihmisten (myös henkisten ihmisten) puolustelevan sitä, kuinka nämä (raastavat) kiinnittymät kuuluvat ihmiselämään. Mutta ytimeltään he ovat vain pelkojensa, riippuvuutensa ja alitajuisen syyllisyysuhan pihdeissä, joka pakottaa heidät rationalisoimaan asian niin, että he voisivat elää sen kanssa. Tämän seuraus on kuitenkin se, että he eivät voita pelkojaan ja niiden takana olevia illuusioitaan, vaan jatkavat elämäänsä tietyllä inhimillisellä ”turvallisuusvyöhykkeellä”, jossa tehdään paras mahdollinen kompromissi omien pelkojen ja olosuhteiden välillä ja yritetään elää tiettyjen tapojen ja rutiinien mukaan - tosiaan tiettyjen varhaisempien vuorovaikutusta ohjaavien mallien ja normien mukaan. Tästä pääsenkin hyvin käsittelemään kysymyksiäsi, ensin jälkimmäistä kysymystäsi. Kysyt siis mitä vuorovaikutusta ohjaavat mallit, ihanteet ja normit konkreettisemmin tarkoittavat. Ne todella tarkoittavat monenkirjavia inhimillisen mielen vaalimia uskomuksia, käsityksiä, arvoja, rooleja, asenteita jne., jotka ohjaavat ihmisten sosiaalisen tietoisuuden ja suhtautumisen muodostumista heidän välisessä kanssakäymisessä. Juodun esimerkiksi aina silloin tällöin parisuhdeterapiassa kohtamaan kuinka pariskunnan ongelmien taustalla on erilaiset vuorovaikusta ohjaavat mallit, ihanteet ja normit. Tyypillistä on esimerkiksi se, että mies toimii parisuhteessaan maskuliinisen ihmissuhdehistoriansa varhaisempien vuorovaikutusmallien mukaan, jotka korostavat mm. tunnekokemusten osoittamisen välttelemistä tai ulkoista suorittamista ja meritoitumista. Tällöin hän yrittää kommunikoida kumppaninsa kanssa näillä maskuliinisesta sosialisaatiosta oppimillaan ihanteilla ja normeilla, jotka johtavat vuorovaikutuksen jumiutumiseen tai sen välttelemiseen ja näin ollen siihen, että heille alkaa kehittyä ongelmia - mutta myös siihen, etteivät he kykene ratkaisemaan niitä, koska heidän kommunikaationsa ei anna siihen edellytyksiä. Tässä on hyvin keskeistä myös ymmärtää kuinka nämä vuorovaikutusta ohjaavat maskuliiniset mallit, ihanteet ja normit ovat tulleet osaksi miehistä identiteettiä, siis osaksi sitä itseymmärryksen perustaa, jota vasten hän määrittelee itselleen sen mikä on oikeaa ja väärää, hyvää ja huonoa, rumaa ja kaunista, tyhmää ja viisasta jne. Ja koska ne ovat rakentuneet suhteellisen hitaasti pidemmän ajan kuluessa, ei niitä ole aivan helppo tiedostaa ja muuntaa, sillä niistä on tullut itsestäänselvyyksiä. Ja kaikki paine niiden muuntamiseen tai kehittämiseen koetaan helposti uhaksi - mielekkään sekä ristiriidattoman minäkokemuksen menettämiseksi, mikä on mahdollistanut tunteen (melko illusorisesta) elämänhallinnasta. Mutta kun ihminen tulee vuorovaikutukseen toisenlaisen identiteettiperustan omaavan ihmisen kanssa (eli erilaisten vuorovaikutusta ohjaavien mallien, ihanteiden ja normien kanssa) syntyy tilanne, jota ei voi hallita tutussa tietoisuuden koordinaatistossa, koska heidän mielensä eivät ole yhtä. Eli he eivät ymmärrä esimerkiksi sitä mikä on oikein ja väärin riittävän samalla tavalla. Syntyy hämmentävä ja kiusallinen erillisyyden kokemus, ja uhantunne siitä, että jotain pelottavaa, jota ei kykene ennakoimaan ja hallitsemaan, saattaa tapahtua. Juuri tällaisesta lähtökohdasta ihmisten ennakkoluulot saavat voimansa. Olen nyt käyttänyt parisuhdetta esimerkkinä, mutta muitakin valaisevia esimerkkejä olisi paljon. Esimerkiksi henkisten ihmisten vuorovaikutusta ohjaavat mallit, normit ja ihanteet ovat tyypillisesti liian idealistisia - ainakin suhteessa siihen, mitä he todella pystyvät henkisestä Itsestään käsin ilmentämään ja mistä he kykenevät ottamaan vastuun. Kun ajatellaan uskonnollisia ja henkisiä ihmisiä siinä vaiheessa, kun he ovat äskettäin aloittaneet tämän henkisen tiensä, heillä on poikkeuksellisen suuri taipumus samastua sellaisiin vuorovaikutusta ohjaaviin ihanteisiin ja normeihin, jotka saavat heidät yrittämään olla jonkinlaisia toisten ihmisten pelastajia ja parantajia sen sijaan, että he yrittäisivät pelastaa ja parantaa ensin itsensä. Ja kun he tekevät tämän, heiltä jää kehittämättä pätevä omakohtainen itsetuntemus ja selkeä käsitys siitä missä heidän rajansa kulkevat. He sen sijaan pyrkivät lähestymään toisia ihmisiä tämän puutteellisen itsetuntemuksensa ja itsehallintansa kanssa yrittäen saada heiltä tukea tälle omalle identiteettinsä rakennusprojektilleen, mitä he oikeastaan tällä koko toiminnallaan ovat tekemässä - yrittäen käyttää toisia ihmisiä siihen välineinä. Siksi he ovat usein juuri niitä, joiden valittelit (ensimmäisessä kirjeessäsi) puhuvan lähinnä vain itsestään tai pyrkivän kontrolloimaan ja neuvomaan. Ja totta on sekin, että heitä joskus myös luonnehtii erityisen itsepintaisesti se, että kun heille sanoo ”EI”, niin he eivät oikein tajua sitä ja ota sitä vastaan, vaan jatkavat ja roikkuvat niissä ihmisissä, joihin ovat kiinnittyneet - eli joilta haluavat huomiota ja joiden haluavat jakavan oman identiteettinsä, olevan yhtä heidän totuutensa kanssa. Tässä on siis kysymys myös tietynlaisten vuorovaikutusta ohjaavien mallien, ihanteiden ja normien varassa toimimisesta. Jos sitten ajatellaan tilannetta, että ihminen on elänyt läpi erilaisia ihmissuhteita näiden epäkypsempien vuorovaikutusta ohjaavien malliensa varassa - ja varmasti saanut myös kokea, etteivät asiat sujuneet niissä kovin kitkattomasti - on hänelle alkanut kasvaa tarve muuntaa näitä vuorovaikutusmallejaan, koska niiden mukaan eletyt ihmissuhteet ovat tuottaneet pettymyksiä ja kärsimystä. Ensin hän luultavasti kuitenkin yrittää jatkaa mahdollisimman pitkään niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa hän voisi vielä ylläpitää tuota vanhaa identiteettiään ja sen sisältämiä vuorovaikutusmallejaan, kunnes olosuhteet alkavat lopulta näissäkin ihmissuhteissa muuttua tukaliksi. Jäljellä jää vain tie kohti kypsempiä vuorovaikutusmalleja, ja kasvaminen ulos näistä ihmissuhdeasetelmista. Hän ei voi jäädä niihin, koska muutos ei voi syntyä niissä, paitsi siinä poikkeuksellisessa tilanteessa, että myös nämä toisetkin ihmiset ovat kasvaneet kokemaan muutoksen tarpeellisuuden ja ovat tietoisesti valmiita siihen yhdessä muiden kanssa. Mutta pääsääntöisesti asiat eivät ole näin sadunomaisen idealistisesti. Sen sijaan juuri uskonnollisten ja henkisten ihmisten piiristä uloskasvaminen johtaa hyvin tyypillisesti siihen, että muut tähän piiriin kuuluvat eivät antaisi tämän yhden lähteä pois omalle tielleen, vaan yrittävät saada hänet edelleen jakamaan heidän totuutensa, heidän identiteettinsä, joskus ryhtyen jopa erilaisiin painostuskeinoihin. Myös muut henkilökohtaiset henkiset ystävät, joiden kanssa jaettiin (liian) idealistisia vuorovaikutusmalleja paitsi usein kiinnittyvät voimakkaasti toisiinsa (juuri tuon katteettoman idealismin synnyttämien inhimillisten halujen ja tarpeiden voimasta) myös tekevät näistä ystävyyssuhteista myöhemmin lähestulkoon mahdottomia. Ihminen, joka on kasvanut ulos (tai on ponnistelemassa siihen) tällaisista epärealistisista ja ihmisiä haitallisella tavalla kiinnittävistä vuorovaikutusmalleista, tietää, ettei voi palata mihinkään sellaiseen enää, sillä hän on oppinut, ettei niistä löydy tietä kohti vapautta, koska nämä vuorovaikutusmallit eivät ole olleet riittävän kypsiä ja realistisia. Ja erityisesti, kun hän on oppinut itsetuntemuksessaan sen, kuinka tällaisten epäkypsien varhaisempien vuorovaikutusmallien mukainen sosiaalisuus on jättänyt hänen ja toisten osapuolten alitajuiseen itseen taipumuksen taantua näiden vanhempien vuorovaikutusmallien mukaiseen sosiaalisuuteen (mikäli he tulisivat tekemisiin myöhemminkin), hän tietää, ettei siihen ole hyvä ryhtyä. Sen sijaan hänen täytyy vain löytää elämäänsä ne uudet ihmiset, joiden kanssa hän voi elää johdonmukaisesti ja avoimessa luottamuksessa uudemmat ja kehittyneemmät vuorovaikutusmallit - unohtaen ja antaen anteeksi niin itselle kuin muille kaiken vanhan niin perusteellisesti kuin mahdollista! _____________________________________________________ Mitä sitten tulee ensimmäiseen kysymykseesi eli siihen, että miten käytännössä voit etääntyä niistä ihmisistä, joiden kanssa nuo vanhat vuorovaikutusmallit ja normit eivät enää tunnu sinulle oikeilta ja siksi rasitut näissä ihmissuhteissa. Ensinnäkin mitä tulee perheenjäseniin, etäisyyden ottaminen heihin ei tietenkään tarkoita sitä, että sinun pitäisi lopettaa olemasta heidän kanssaan missään tekemisissä - paitsi aivan äärimmäisessä tapauksessa, milloin he ovat objektiivisesti ajatellen sinulle todella vahingollisia. Jos sinulla on jokin erityinen ongelma jonkin perheenjäsenen kanssa, sanotaan esim. että sisaresi loukkaa sinua jotenkin, neuvoisin sinua seuraavasti. Ota tämä asia hänen kanssaan suoraan puheeksi kahden kesken, ja kerro hänelle, miltä sinusta tuntuu kun hän tekee niin, ja pyri varmistamaan se, että hän ymmärtää, ettet tule hyväksymään häneltä sellaista kohtelua. Mikäli sisaresi ei kuitenkaan muuta asennettaan sinua kohtaan, silloin sinun on syytä alkaa etääntymään hänestäkin, mikä tarkoittaa sitä, että olet hänen kanssaan niin vähän tekemisissä kuin mahdollista ainakaan henkilökohtaisella tasolla, eli lopetat avaamasta itseäsi hänelle, milloin joudut olemaan hänen kanssaan tekemisissä. Silloin kun joudut olemaan tekemisissä hänen kanssaan, kommunikoi vain se, mikä on käytännöllisesti tilanteessa välttämätöntä tai tilanteen käytännöllisen tarkoituksen mukaista. Ole silti perusystävällinen ja peruskohtelias, mutta ei paljoa sen enempää kuin ulkopuolistenkaan kanssa. Perussääntö on, että minimoit kaiken kommunikaation ja yhteyden pidon sellaisten ihmisten ja myös perheen jäsenten kanssa, jotka eivät kunnioita sinua ja kuuntele sinua. Se voi tuntua vaikealta aluksi, mutta jos sallit tämän vanhan ja vinoutuneen vuorovaikutusmallin jatkua, se luultavasti tulee jatkumaan ja sinä tulet kärsimään. Sinun on ymmärrettävä, että vain sinä olet vastuussa elämästäsi. Siinä määrin kuin annat siitä vastuuta toisille, ja etenkin niille, joiden vuorovaikutusmallit ovat omiisi nähden epäkypsempiä, tulet kärsimään. Ja mitä tulee noihin henkisiin ystäviin, joiden kanssa et koe enää hyväksi olla, niin niissä pätee samat periaatteet. Voit yrittää puhua niiden ystävien kanssa, joista sinulla on sellainen kokemus, että se saattaisi auttaa. Puhu aivan suoraan ja rehellisesti, mutta samalla hyvin syyttelemättömästi siitä minkä koen ongelmaksi näissä suhteissa. Ja se, miten he suhtautuvat tähän, kertoo sinulle sitten aivan suoraan onko heistä enää sinun ystäviksesi. Sinulla on täysi oikeus saada sellaisia ihmisiä elämääsi, jotka jakavat - vapaudesta käsin - sinun vuorovaikutusihanteesi, eikä sinulla ole mitään velvollisuutta pysyä niiden kanssa, jotka eivät halua jakaa niitä - poikkeuksen ollessa luonnollisesti oma alaikäinen lapsesi, josta olet vastuussa. Ne joista koet (ja vain sinun kokemuksesi tässä ratkaisee) etteivät he osoita olevansa sinulle sellaisia ystäviä, joille sinun kannattaa avata itseäsi millään tavoin, niin on parempi aloittaa etääntymään näistä ihmisistä yksinkertaisesti luopumalla yhteydenpidosta ja mistään syvällisemmästä ja henkilökohtaisemmasta kommunikaatiosta heidän kanssaan. Jotkut heistä saattavat hämmentyä tästä ja yrittää selvittää, mistä on kysymys, ja silloin saattaa avautua mahdollisuus löytää ystävyys uudestaan, mutta sen täytyy perustua siihen, että he pystyvät oikeasti jakamaan - vapaudesta ja aidosta ymmärryksestä käsin - sinun vuorovaikutusihanteesi ja -normisi. Ja mikäli he eivät pysty ja mikäli sitä edes vakavasti epäilet älä yritä muuttaa heitä, äläkä toivo, että he muuttuvat sinun kaltaiseksi - sen vuoksi, että sinä toivot sitä, vaan jatka sen sijaan eteenpäin ja jätä vanha taaksesi! Muutoin huomaisit olevasi vähän ajan kuluttua uudestaan saman vanhan ongelman ahdistavassa puristuksessa, ja saisit oppia uudestaan, kuinka vaikea ihmisten on päästää irti toisistaan, vaikka sen ilmeinen aika on koittanut. Kaikki yllä sanottuun liittyvät pelkosi ja syyllisyytesi ja yksin jäämisen pelkosi ovat osa tuota sinun alitajunnassa yhä vaikuttavaa varhaista vuorovaikutusmallia, jonka normit ja ihanteet kyseenalaistavat ja testaavat nyt sinun uuden ja kehittyneemmän vuorovaikutusmallisi, uuden identiteettisi - ja niin ahdistavaa kuin se voi olla, ystäväsi ja jopa perheenjäsenesi ruumiillistavat sinulle tämän vanhan itsesi, josta haluat kasvaa vapaaksi. Sellaista on olla henkisen kasvun tiellä, ei helppoa eikä useinkaan miellyttävää. Mutta nyt kehitystehtävänäsi on alkaa voittamaan itsessäsi tämä vanha perhe-pattern. Syyllisyyden tunne on siinä yksi vaikeimmista tunteista voittaa, ja toisinaan perheenjäsenet manipuloivatkin syyllisyyden avulla erittäin taitavasti toisiaan. Sinun täytyy siis ymmärtää tämä elämäntilanteesi oikein - että se yrittää sysätä sinut eteenpäin kehityksessäsi, ettet jäisi paikoillesi tällaisiin sieluasi huonosti tyydyttäviin vuorovaikutusasetelmiin. Ei sinun tarvitse olla siinä muista osapuolista huolissaan; he ovat vastuussa omasta elämästään ja kehityksestään niin kuin sinä omastasi. Kun tämä perhe-pattern on tullut osaksi tuota hyvin opittua varhaista vuorovaikutusmallia ja siihen sisältyvää syvältä alitajunnasta vaikuttavaa normistoa, on syyllisyyden tunteita juuri tämän henkisen kehitystehtävän kohdalla todella vaikea sivuuttaa. Mutta pohjimmiltaan tämä kaikki on illuusiota, mitä ihmisten vanhat sidoksia ja alempiasteista yhtenäisyyttä edustavat vuorovaikutusmallit ylläpitävät. Ponnistele näkemään näiden emootioiden läpi uskomatta ja samastumatta näiden manipulatiivisten tunne-energioiden herättämiin mielialoihin - ja pyri saamaan aikaan vain se konkreettinen muutos, jonka haluaisit tapahtuvan elämässäsi, kun uskallat kuunnella aidoimpia kaipuitasi. Sinun täytyy siis ymmärtää, että se on juuri sinun tehtäväsi rakentaa itsellesi sellaista elämää ja sellaisia olosuhteita, joissa voit toteuttaa uudesti syntyvää Itseäsi ja olla vapaa sellaisista ystävistä, joiden kanssa et voisi voida hyvin, koska et voi olla heidän kanssaan todella oma Itsesi - viis siitä mitä mieltä nämä ystävät tästä mahdollisesti ovat. Sinun on tiedettävä samalla sisäisellä selkeydellä kuin Vanhan testamentin Jaakob tiesi, ettei hän voinut palata elämään veljensä Esaun kanssa, koska Jaakob tiesi, että siitä seuraisi vain riitaa ja kohtalon tarkoittaman elämäntehtävän epäonnistuminen. Jaakobin täytyi sen sijaan uskaltaa kuunnella Itseään ja elää todeksi kutsumuksensa. Uskalla sinäkin elää todeksi kutsumuksesi - ja riuhtaise itsesi irti menneisyyden otteesta! Matti Ylén	Takaisin