|
|
|
|
|
|
- (…jatkoa ) Sosiaalisuuden
ongelmista - _______________________________________________ Kysymys: ”Kiitos kovasti vastauksestasi! Se antoi
kyllä ymmärrystä ja tukea ongelmaani. Minulla on kuitenkin edelleen melkoinen
epävarmuus siinä, että miten voisin ratkaista käytännössä tämän ongelman. Erityisesti
kaipaisin neuvoa siihen, että miten etääntyä niistä ihmissuhteista, joissa
oloni muuttuu toistuvasti huonoksi. Kun vastauksesi lopussa kysyit ’mikä
estää sinua antamasta näiden ihmisten jäädä pois elämästäsi’ jouduin huomaamaan,
miten paljon pelkään edes ajatella koko asiaa. Huomasin tuntevani voimakasta syyllisyyden
tunnetta jo pelkästä ajatuskokeesta. Myös yksin jäämisen pelko alkoi
sekoittaa vatsaani. Tunsin myös uhkaavaa avuttomuuden tunnetta sen mielikuvan
edessä, että joutuisin selittämään jollekin ihmiselle, miksen halua olla hänen
kanssaan enää tekemisissä. Minulle jäi myös jonkin verran epäselväksi, mitä
nuo vuorovaikutusta ohjaavat mallit, ihanteet ja normit tarkoittavat, joista vastauksessasi
kirjoitit. Jos sinulla suinkin on aikaa, voisitko ystävällisesti vielä vastata
näihin kysymyksiin?” _______________________________________________ Arvelinkin, että joudut vielä kokemaan
jotain sellaista, mitä nyt kuvaat, sillä nämä sosiaalisen alueen kiinnittymät
ja niistä vapautuminen ovat yksi vaikeimpia asioita monille ihmisille. Sillä
kuten joudut toteamaan, pelkkä ajatuskin siitä, että jättäisit jonkin
ihmissuhteen taaksesi, johtaa sinut vaikeiden emootioiden (lähinnä syyllisyyden
ja pelon) valtaan, jotka sitten määräävät sen, miten pystyt asian kokemaan. Juuri
tästä syystä ihmisillä on tyypillisesti vaikeuksia saada aikaan muutosta vaikeissa
ihmissuhdeasetelmissaan (tai yleisemminkään elämässään), vaikka olisivat kärsineet
niissä pitkiäkin aikoja. Olen saanut kuulla monien ihmisten (myös
henkisten ihmisten) puolustelevan sitä, kuinka nämä (raastavat) kiinnittymät kuuluvat
ihmiselämään. Mutta ytimeltään he ovat vain pelkojensa, riippuvuutensa ja
alitajuisen syyllisyysuhan pihdeissä, joka pakottaa heidät rationalisoimaan
asian niin, että he voisivat elää sen kanssa. Tämän seuraus on kuitenkin se,
että he eivät voita pelkojaan ja niiden takana olevia illuusioitaan, vaan
jatkavat elämäänsä tietyllä inhimillisellä ”turvallisuusvyöhykkeellä”, jossa tehdään
paras mahdollinen kompromissi omien pelkojen ja olosuhteiden välillä ja
yritetään elää tiettyjen tapojen ja rutiinien mukaan - tosiaan tiettyjen varhaisempien vuorovaikutusta ohjaavien
mallien ja normien mukaan. Tästä pääsenkin hyvin käsittelemään
kysymyksiäsi, ensin jälkimmäistä kysymystäsi. Kysyt siis mitä vuorovaikutusta
ohjaavat mallit, ihanteet ja normit konkreettisemmin tarkoittavat. Ne todella
tarkoittavat monenkirjavia inhimillisen mielen vaalimia uskomuksia, käsityksiä,
arvoja, rooleja, asenteita jne., jotka ohjaavat ihmisten sosiaalisen tietoisuuden
ja suhtautumisen muodostumista heidän välisessä kanssakäymisessä. Juodun esimerkiksi
aina silloin tällöin parisuhdeterapiassa kohtamaan kuinka pariskunnan ongelmien
taustalla on erilaiset vuorovaikusta ohjaavat mallit, ihanteet ja normit. Tyypillistä
on esimerkiksi se, että mies toimii parisuhteessaan maskuliinisen ihmissuhdehistoriansa
varhaisempien vuorovaikutusmallien mukaan, jotka korostavat mm. tunnekokemusten
osoittamisen välttelemistä tai ulkoista suorittamista ja meritoitumista. Tällöin
hän yrittää kommunikoida kumppaninsa kanssa näillä maskuliinisesta
sosialisaatiosta oppimillaan ihanteilla ja normeilla, jotka johtavat
vuorovaikutuksen jumiutumiseen tai sen välttelemiseen ja näin ollen siihen,
että heille alkaa kehittyä ongelmia - mutta myös
siihen, etteivät he kykene ratkaisemaan niitä, koska heidän kommunikaationsa
ei anna siihen edellytyksiä. Tässä on hyvin keskeistä myös
ymmärtää kuinka nämä vuorovaikutusta ohjaavat maskuliiniset mallit, ihanteet
ja normit ovat tulleet osaksi miehistä identiteettiä, siis osaksi sitä
itseymmärryksen perustaa, jota vasten hän määrittelee itselleen sen mikä on
oikeaa ja väärää, hyvää ja huonoa, rumaa ja kaunista, tyhmää ja viisasta jne.
Ja koska ne ovat rakentuneet
suhteellisen hitaasti pidemmän ajan kuluessa, ei niitä ole aivan helppo tiedostaa
ja muuntaa, sillä niistä on tullut itsestäänselvyyksiä. Ja kaikki paine
niiden muuntamiseen tai kehittämiseen koetaan helposti uhaksi - mielekkään sekä ristiriidattoman minäkokemuksen
menettämiseksi, mikä on mahdollistanut tunteen (melko illusorisesta) elämänhallinnasta.
Mutta kun ihminen tulee vuorovaikutukseen toisenlaisen identiteettiperustan omaavan
ihmisen kanssa (eli erilaisten vuorovaikutusta ohjaavien mallien, ihanteiden
ja normien kanssa) syntyy tilanne, jota ei voi hallita tutussa tietoisuuden
koordinaatistossa, koska heidän mielensä eivät ole yhtä. Eli he eivät ymmärrä
esimerkiksi sitä mikä on oikein ja väärin riittävän samalla tavalla. Syntyy
hämmentävä ja kiusallinen erillisyyden kokemus, ja uhantunne siitä, että
jotain pelottavaa, jota ei kykene ennakoimaan ja hallitsemaan, saattaa
tapahtua. Juuri tällaisesta lähtökohdasta ihmisten ennakkoluulot saavat
voimansa. Olen nyt käyttänyt parisuhdetta esimerkkinä,
mutta muitakin valaisevia esimerkkejä olisi paljon. Esimerkiksi henkisten
ihmisten vuorovaikutusta ohjaavat mallit, normit ja ihanteet ovat tyypillisesti
liian idealistisia - ainakin suhteessa siihen, mitä he todella pystyvät henkisestä
Itsestään käsin ilmentämään ja mistä he kykenevät ottamaan vastuun. Kun
ajatellaan uskonnollisia ja henkisiä ihmisiä siinä vaiheessa, kun he ovat äskettäin
aloittaneet tämän henkisen tiensä, heillä on poikkeuksellisen suuri taipumus samastua
sellaisiin vuorovaikutusta ohjaaviin ihanteisiin ja normeihin, jotka saavat
heidät yrittämään olla jonkinlaisia toisten ihmisten pelastajia ja parantajia
sen sijaan, että he yrittäisivät pelastaa ja parantaa ensin itsensä. Ja kun he tekevät tämän, heiltä jää
kehittämättä pätevä omakohtainen itsetuntemus ja selkeä käsitys siitä missä
heidän rajansa kulkevat. He sen sijaan pyrkivät lähestymään toisia ihmisiä
tämän puutteellisen itsetuntemuksensa ja itsehallintansa kanssa yrittäen saada
heiltä tukea tälle omalle identiteettinsä
rakennusprojektilleen, mitä he oikeastaan tällä koko toiminnallaan ovat tekemässä
- yrittäen käyttää toisia ihmisiä
siihen välineinä. Siksi he ovat usein juuri niitä, joiden valittelit (ensimmäisessä
kirjeessäsi) puhuvan lähinnä vain itsestään tai pyrkivän kontrolloimaan ja
neuvomaan. Ja totta on sekin, että heitä joskus myös luonnehtii
erityisen itsepintaisesti se, että kun heille sanoo ”EI”, niin he eivät
oikein tajua sitä ja ota sitä vastaan, vaan jatkavat ja roikkuvat niissä
ihmisissä, joihin ovat kiinnittyneet - eli joilta haluavat
huomiota ja joiden haluavat jakavan oman identiteettinsä, olevan yhtä heidän totuutensa
kanssa. Tässä on siis kysymys myös tietynlaisten vuorovaikutusta
ohjaavien mallien, ihanteiden ja normien varassa toimimisesta. Jos sitten
ajatellaan tilannetta, että ihminen on elänyt läpi erilaisia ihmissuhteita
näiden epäkypsempien vuorovaikutusta ohjaavien malliensa varassa - ja varmasti saanut myös kokea, etteivät asiat sujuneet niissä
kovin kitkattomasti - on hänelle
alkanut kasvaa tarve muuntaa näitä vuorovaikutusmallejaan, koska niiden mukaan
eletyt ihmissuhteet ovat tuottaneet pettymyksiä ja kärsimystä. Ensin hän luultavasti
kuitenkin yrittää jatkaa mahdollisimman pitkään niiden ihmisten kanssa,
joiden kanssa hän voisi vielä ylläpitää tuota vanhaa identiteettiään ja sen
sisältämiä vuorovaikutusmallejaan, kunnes olosuhteet alkavat lopulta
näissäkin ihmissuhteissa muuttua tukaliksi. Jäljellä jää vain tie kohti
kypsempiä vuorovaikutusmalleja, ja kasvaminen ulos näistä ihmissuhdeasetelmista.
Hän ei voi jäädä niihin, koska muutos ei voi syntyä niissä, paitsi siinä
poikkeuksellisessa tilanteessa, että myös nämä toisetkin ihmiset ovat kasvaneet
kokemaan muutoksen tarpeellisuuden ja ovat tietoisesti valmiita siihen
yhdessä muiden kanssa. Mutta pääsääntöisesti asiat eivät
ole näin sadunomaisen idealistisesti. Sen sijaan juuri uskonnollisten ja
henkisten ihmisten piiristä uloskasvaminen johtaa hyvin tyypillisesti siihen,
että muut tähän piiriin kuuluvat eivät antaisi tämän yhden lähteä pois omalle
tielleen, vaan yrittävät saada hänet edelleen jakamaan heidän totuutensa,
heidän identiteettinsä, joskus ryhtyen jopa erilaisiin painostuskeinoihin. Myös
muut henkilökohtaiset henkiset ystävät, joiden kanssa jaettiin (liian) idealistisia
vuorovaikutusmalleja paitsi usein kiinnittyvät voimakkaasti toisiinsa (juuri
tuon katteettoman idealismin synnyttämien inhimillisten halujen ja tarpeiden voimasta)
myös tekevät näistä ystävyyssuhteista myöhemmin lähestulkoon mahdottomia. Ihminen,
joka on kasvanut ulos (tai on ponnistelemassa siihen) tällaisista epärealistisista
ja ihmisiä haitallisella tavalla kiinnittävistä vuorovaikutusmalleista, tietää,
ettei voi palata mihinkään sellaiseen enää, sillä hän on oppinut, ettei niistä
löydy tietä kohti vapautta, koska nämä vuorovaikutusmallit eivät ole olleet riittävän
kypsiä ja realistisia. Ja erityisesti, kun hän on oppinut itsetuntemuksessaan
sen, kuinka tällaisten epäkypsien varhaisempien vuorovaikutusmallien mukainen
sosiaalisuus on jättänyt hänen ja toisten osapuolten alitajuiseen itseen taipumuksen
taantua näiden vanhempien vuorovaikutusmallien mukaiseen sosiaalisuuteen (mikäli
he tulisivat tekemisiin myöhemminkin), hän tietää, ettei siihen ole hyvä
ryhtyä. Sen sijaan hänen täytyy vain löytää elämäänsä ne uudet ihmiset,
joiden kanssa hän voi elää johdonmukaisesti ja avoimessa luottamuksessa uudemmat
ja kehittyneemmät vuorovaikutusmallit - unohtaen ja antaen anteeksi niin itselle
kuin muille kaiken vanhan niin perusteellisesti kuin mahdollista! _____________________________________________________ Mitä sitten tulee ensimmäiseen
kysymykseesi eli siihen, että miten käytännössä voit etääntyä niistä
ihmisistä, joiden kanssa nuo vanhat vuorovaikutusmallit ja normit eivät enää
tunnu sinulle oikeilta ja siksi rasitut näissä ihmissuhteissa. Ensinnäkin
mitä tulee perheenjäseniin, etäisyyden ottaminen heihin ei tietenkään
tarkoita sitä, että sinun pitäisi lopettaa olemasta heidän kanssaan missään
tekemisissä - paitsi
aivan äärimmäisessä tapauksessa, milloin he ovat objektiivisesti ajatellen sinulle
todella vahingollisia. Jos sinulla on jokin erityinen ongelma jonkin
perheenjäsenen kanssa, sanotaan esim. että sisaresi loukkaa sinua jotenkin,
neuvoisin sinua seuraavasti. Ota tämä asia hänen kanssaan suoraan puheeksi
kahden kesken, ja kerro hänelle, miltä sinusta tuntuu kun hän tekee niin, ja pyri
varmistamaan se, että hän ymmärtää, ettet tule hyväksymään häneltä sellaista
kohtelua. Mikäli sisaresi ei kuitenkaan muuta
asennettaan sinua kohtaan, silloin sinun on syytä alkaa etääntymään hänestäkin,
mikä tarkoittaa sitä, että olet hänen kanssaan niin vähän tekemisissä kuin
mahdollista ainakaan henkilökohtaisella tasolla, eli lopetat avaamasta
itseäsi hänelle, milloin joudut olemaan hänen kanssaan tekemisissä. Silloin
kun joudut olemaan tekemisissä hänen kanssaan, kommunikoi vain se, mikä on
käytännöllisesti tilanteessa välttämätöntä tai tilanteen käytännöllisen
tarkoituksen mukaista. Ole silti perusystävällinen ja peruskohtelias, mutta
ei paljoa sen enempää kuin ulkopuolistenkaan kanssa. Perussääntö on, että
minimoit kaiken kommunikaation ja yhteyden pidon sellaisten ihmisten ja myös
perheen jäsenten kanssa, jotka eivät kunnioita sinua ja kuuntele sinua. Se
voi tuntua vaikealta aluksi,
mutta jos sallit tämän vanhan ja vinoutuneen vuorovaikutusmallin jatkua, se
luultavasti tulee jatkumaan ja sinä tulet kärsimään. Sinun on ymmärrettävä, että
vain sinä olet vastuussa elämästäsi. Siinä määrin kuin annat siitä vastuuta
toisille, ja etenkin niille, joiden vuorovaikutusmallit ovat omiisi nähden
epäkypsempiä, tulet kärsimään. Ja mitä tulee noihin henkisiin
ystäviin, joiden kanssa et koe enää hyväksi olla, niin niissä pätee samat
periaatteet. Voit yrittää puhua niiden ystävien kanssa, joista sinulla on
sellainen kokemus, että se saattaisi auttaa. Puhu aivan suoraan ja rehellisesti, mutta
samalla hyvin syyttelemättömästi siitä minkä koen ongelmaksi näissä
suhteissa. Ja se, miten he suhtautuvat tähän, kertoo sinulle sitten aivan
suoraan onko heistä enää sinun ystäviksesi. Sinulla on täysi oikeus saada
sellaisia ihmisiä elämääsi, jotka jakavat - vapaudesta
käsin - sinun vuorovaikutusihanteesi, eikä
sinulla ole mitään velvollisuutta pysyä niiden kanssa, jotka eivät halua
jakaa niitä - poikkeuksen
ollessa luonnollisesti oma alaikäinen lapsesi, josta olet vastuussa. Ne
joista koet (ja vain sinun kokemuksesi tässä ratkaisee) etteivät he osoita olevansa
sinulle sellaisia ystäviä, joille sinun kannattaa avata itseäsi millään
tavoin, niin on parempi aloittaa etääntymään näistä
ihmisistä yksinkertaisesti luopumalla yhteydenpidosta ja mistään
syvällisemmästä ja henkilökohtaisemmasta kommunikaatiosta heidän kanssaan. Jotkut heistä saattavat hämmentyä
tästä ja yrittää selvittää, mistä on kysymys, ja silloin saattaa avautua
mahdollisuus löytää ystävyys uudestaan, mutta sen täytyy perustua siihen,
että he pystyvät oikeasti jakamaan - vapaudesta
ja aidosta ymmärryksestä käsin - sinun vuorovaikutusihanteesi
ja -normisi. Ja mikäli he eivät pysty ja mikäli sitä edes
vakavasti epäilet älä yritä muuttaa heitä, äläkä toivo, että he muuttuvat
sinun kaltaiseksi -
sen vuoksi, että sinä toivot sitä, vaan jatka sen sijaan eteenpäin ja jätä
vanha taaksesi! Muutoin huomaisit olevasi vähän ajan kuluttua uudestaan
saman vanhan ongelman ahdistavassa puristuksessa, ja saisit oppia uudestaan,
kuinka vaikea ihmisten on päästää irti toisistaan, vaikka sen ilmeinen aika
on koittanut. Kaikki yllä sanottuun liittyvät
pelkosi ja syyllisyytesi ja yksin jäämisen pelkosi ovat osa tuota sinun
alitajunnassa yhä vaikuttavaa varhaista vuorovaikutusmallia, jonka normit ja
ihanteet kyseenalaistavat ja testaavat nyt sinun uuden ja kehittyneemmän vuorovaikutusmallisi,
uuden identiteettisi - ja niin
ahdistavaa kuin se voi olla, ystäväsi ja jopa perheenjäsenesi ruumiillistavat
sinulle tämän vanhan itsesi, josta haluat kasvaa vapaaksi. Sellaista on olla
henkisen kasvun tiellä, ei helppoa eikä useinkaan miellyttävää. Mutta nyt
kehitystehtävänäsi on alkaa voittamaan itsessäsi tämä vanha perhe-pattern.
Syyllisyyden tunne on siinä yksi vaikeimmista tunteista voittaa, ja toisinaan
perheenjäsenet manipuloivatkin syyllisyyden avulla erittäin taitavasti toisiaan. Sinun täytyy siis ymmärtää tämä
elämäntilanteesi oikein - että se
yrittää sysätä sinut eteenpäin kehityksessäsi, ettet jäisi paikoillesi
tällaisiin sieluasi huonosti tyydyttäviin vuorovaikutusasetelmiin. Ei sinun
tarvitse olla siinä muista osapuolista huolissaan; he ovat vastuussa omasta
elämästään ja kehityksestään niin kuin sinä omastasi. Kun tämä perhe-pattern on tullut osaksi
tuota hyvin opittua varhaista vuorovaikutusmallia ja siihen sisältyvää syvältä
alitajunnasta vaikuttavaa normistoa, on syyllisyyden tunteita juuri tämän henkisen
kehitystehtävän kohdalla todella vaikea sivuuttaa. Mutta pohjimmiltaan tämä kaikki
on illuusiota, mitä ihmisten vanhat sidoksia ja alempiasteista yhtenäisyyttä edustavat
vuorovaikutusmallit ylläpitävät. Ponnistele näkemään näiden emootioiden läpi uskomatta
ja samastumatta näiden manipulatiivisten tunne-energioiden herättämiin mielialoihin
- ja pyri saamaan aikaan vain se
konkreettinen muutos, jonka haluaisit tapahtuvan elämässäsi, kun uskallat
kuunnella aidoimpia kaipuitasi. Sinun täytyy siis ymmärtää, että se
on juuri sinun tehtäväsi rakentaa itsellesi sellaista elämää ja sellaisia
olosuhteita, joissa voit toteuttaa uudesti syntyvää Itseäsi ja olla vapaa
sellaisista ystävistä, joiden kanssa et voisi voida hyvin, koska et voi olla
heidän kanssaan todella oma Itsesi - viis siitä
mitä mieltä nämä ystävät tästä mahdollisesti ovat. Sinun on tiedettävä
samalla sisäisellä selkeydellä kuin Vanhan testamentin Jaakob tiesi, ettei
hän voinut palata elämään veljensä Esaun kanssa,
koska Jaakob tiesi, että siitä seuraisi vain riitaa ja kohtalon tarkoittaman elämäntehtävän
epäonnistuminen. Jaakobin täytyi sen sijaan uskaltaa kuunnella Itseään ja elää
todeksi kutsumuksensa. Uskalla sinäkin elää todeksi
kutsumuksesi - ja riuhtaise
itsesi irti menneisyyden otteesta! Matti Ylén |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|