- Jokainen tarvitsee rakkautta, läheisyyttä ja hellyyttä - _______________________________________________ ”Totuus on, että kaikki tarvitsevat sitä hellyyttä ja läheisyyttä, mitä vain parisuhde voi todella antaa. Keskeistä tässä on myös se, että tätä aitoa hellyyttä ja läheisyyttä voi todella saada vain sellaisessa suhteessa, joka on myös seksuaalinen suhde. Niille, jotka kuvittelevat jonkinlaisten platonisten suhteiden tai muiden ystävyyssuhteiden antavan mahdollisuuden tähän, sanon, että on ihan turva kuvitella, että olisi jotain muuta sellaisen vastuullisen ja aidosti välittävän hellyyden ja läheisyyden mahdollistavaa suhdetta kuin parisuhde.” _______________________________________________ Sisällys Parisuhde hellyyden ja läheisyyden lähteenä_ 1 Aidoksi kasvamisen parisuhteen avulla_ 2 Pelot kahlitsevat 3 Kumppanin tärkein tehtävä_ 3 Epäaitojen sosiaalisten tarpeiden syntyminen 3 Tarpeiden sekoittuminen ja sen seuraukset 4 Pitkittyneen yksinäisyyden taustasta_ 5 Julkisuus ja rakkauden tarve_ 8 Rakkauden puutteen globaalit seuraukset 10 Loppusanat 10 Parisuhde hellyyden ja läheisyyden lähteenä On liian monia miehiä ja naisia, joita ei ole asetettu kohtalonomaisesti elämään yksin, mutta jotka kuitenkin elävät ilman parisuhdetta. Ja vain hyvin harvat heistä aidosti kokevat – jos ovat todella rehellisiä itselleen – ettei asia ole heille ongelma. Siksi vain harvat näistä yksineläjistä ovat todella sisäisesti tasapainoisia ja kasvaneet siihen aitoon ihmisyyteensä, johon useimmat eivät voi päästä paitsi rakastavan ja välittävän kumppanin kautta tulevan läheisyyden ja hellyyden tukemana. On vain ymmärrettävä ettei epärakastavien sosialisaatio-kokemusten kautta rakentunut turvaton, epäluottavainen, ja erilaisia korviketarpeita omaava epävakaa ihmismieli voi mitenkään muuten kasvaa sisäisesti vapaaksi ja eheäksi paitsi johdonmukaisen rakkauden antaman tuen ja turvallisuuden avulla. Tämä kyllä tiedostetaan nykyään lasten kasvatuksen kohdalla, mutta paljon vähemmän aikuisten välisissä suhteissa. Tämä kuitenkin muodostaa kaikkein perustavimman (tosin tiedostamattoman) tarpeen päästä parisuhteeseen. Ja kyse ei siis ole primaaristi suinkaan vain seksuaalisen tyydytyksen etsimisen tarpeesta, kuten pinnallisessa ajassamme korostuneesti ajatellaan; seksuaalisuus vain mahdollistaa sellaisen aitouden ja omana itsenään olemisen toisen ihmisen lähellä, mikä ei ole missään muussa aikuisten välisessä suhteessa mahdollista. Aidoksi kasvamisen parisuhteen avulla [ylös] Tämä asteittain yhä aidommaksi itsekseen kasvaminen (ts. teeskentelemättömyydestä ja hienovaraisistakin rooleista sekä niihin liittyvästä varautuneisuudesta ja rajoittuneisuudesta vapautuminen) johtaa siihen, että ihminen voi tulla löytämään oman todellisen Itsensä – hänet rakkaudessaan hyväksyvän toisen ihmisen avulla. Kaikkien muiden aikuisten välisten ihmissuhteiden kohdalla (ja usein niin välttämättömistä syistä johtuen) on kyse erilaisten roolien ja / tai muiden rajoitusten kautta tapahtuvasta yhdessä olemisesta. Ylläsanotusta pitäisi voida ymmärtää, että vaikka aikuisten välisissä ihmissuhteissa yleisemminkin ajateltuna on paljon sellaista, mitä ihmissielu tarvitsee ja mikä auttaa tätä sielua kehittymään, niin kuitenkin merkittävin asia ihmisen henkiselle kasvulle on sellaisen läheisen ihmisen läsnäolo, jonka seurassa ihminen voi olla teeskentelemättä aito itsensä ja jonka kanssa hän voi turvallisesti kohdata tätä omana itsenään olemista vaikeuttavat pelkonsa, traumansa, kompleksinsa ja kaikki niiden hallintaan rakentuneet rajoittavat asenne- ja reaktiotaipumuksensa. Totuus siis on, että kaikki tarvitsevat sitä hellyyttä ja läheisyyttä, mitä vain parisuhde voi todella antaa. Keskeistä tässä on myös se, että tätä aitoa hellyyttä ja läheisyyttä voi todella saada vain sellaisessa suhteessa, joka on myös seksuaalinen suhde. Niille, jotka kuvittelevat jonkinlaisten platonisten suhteiden tai muiden ystävyyssuhteiden antavan mahdollisuuden tähän, sanon, että on ihan turva kuvitella, että olisi jotain muuta sellaisen vastuullisen ja aidosti välittävän hellyyden ja läheisyyden mahdollistavaa suhdetta kuin parisuhde. Missään muussa suhteessa aikuisiällä ei voi tyydyttyä inhimilliset tarpeet sellaisella tavalla, mikä samalla palvelisi ihmisen henkistä kasvua. Juuri tästä syystä ystävyyssuhteiden ohella myös nk. irtosuhteet eli pelkät seksisuhteet eivät ole tyydyttäviä, sillä niissä ei – ainakaan pääsääntöisesti – ole rakkauteen perustavaa motivaatiota sellaiseen läheisyyteen ja hellyyteen mitä ihminen tarvitsee ja kaipaa syntyäkseen joka päivä uudestaan peloistaan, traumoistaan ja rajoituksistaan vapaaksi ihmiseksi, ja näin kasvaakseen todella henkisesti omaan tosi-ihmisyyteensä. Näissä muissa ihmissuhde-tyypeissä sen sijaan ollaan miltei aina jossain rajoittavissa ja varautuneissa rooleissa, usein suorittamassa jotain, yrittämässä antaa jotain vaikutelmaa tai etsimässä jotain, mitä paitsi koetaan olevan. Pelot kahlitsevat [ylös] Kuinka monta sellaista miestä ja naista olenkaan tavannut, jotka ovat oman yksinäisyytensä käpertämiä ja sen taustalla olevien pelkojensa – ja usein myös niihin liittyvän katkeruuden, kyynisyyden ja muiden negatiivisuuden muotojen – kahleissa. Ja kuinka olenkaan saanut kuulla niitä verukkeita, joita pelkojensa kahleissa olevat ihmismielet tuottavat pyrkiessä jatkamaan - itse tätä usein edes huomaamattaan - ihmissuhteen mahdollisuuden välttelyä, näin pitkittäen tätä pelkojen tuottamien rajoitustensa sävyttämää ihmisyyttänsä. Nämä pelot ja niihin liittyvät muut persoonalliset rajoitukset ja negatiivisuuden muodot estävät näiden ihmisten henkiseen elämänsuunnitelmaan kuuluvia ihmisiä tulemasta heidän elämäänsä (tai ajavat heidän pois niiden aiheuttamien vaikeiden ongelmien vuoksi). Kumppanin tärkein tehtävä [ylös] Yksi tärkeimmistä totuuksista yllä todettuun liittyen on siksi juuri se, että ilman rakastavaa ja tukea-antavaa kumppania monet eivät kykene selviämään tyydyttävällä tavalla henkisestä elämänsuunnitelmastaan, siihen sisältyvistä karmallisista vastuistaan, velvollisuuksistaan ja kehitystehtävistään, ja mikäli selviävätkin heiltä jäi kokematta paljon sitä iloa, mitä yhdessä eläminen joka päivä tarjoaa. He tarvitsisivat tähän paitsi kumppanin tukea arjen tehtävissä myös sitä, että joku tahtoo rakkautensa kautta uskoa heihin ja tukea heitä johdonmukaisesti ja erityisesti silloin, kun he ovat muutoksen pelkojensa pihdeissä ja vajoamassa omien itse-epäilyjensä ja itseluottamuksensa puutteen kuiluun. Epäaitojen sosiaalisten tarpeiden syntyminen [ylös] Eräs ihmissuhteisiin liittyvistä ongelmallista asioista kehittyykin siitä, että kun ei-parisuhteessa elävät (tai sitä jopa välttelevät) ihmiset eivät pelkojensa vuoksi (tai joskus myös erilaisten ego-luontoonsa rakentuneiden uskomusten ja arvojen vuoksi) tahdo edes tiedostaa yllä sanottua, vaan pyrkivät sellaiseen itsenäisyyteen ja riippumattomuuteen, mikä kuitenkin kätkee miltei kaikkeen siihen missä ja miten tämä ”itsenäisyys” ja ”riippumattomuus” ilmenee, näitä rakkauden, hellyyden ja läheisyyden tarpeita. Tällöin ihmisten sosiaalisesta toiminnasta ei useinkaan päältäpäin katsottuna ole tunnistettavissa se, mitä he oikeastaan haluavat, ts. heidän toiminnassaan ja pyrkimyksissään on näiden tarpeiden tyydyttäminen piilomotivaationa. Nämä tarpeet on opittu peittämään paitsi niihin liitetyn (torjutuksi tulemisen kokemusten kautta syntyneen) häpeän ja epäonnistumisen pelon vuoksi myös siksi, että niitä on opittu pitämään yksilökeskeisessä suoritusyhteiskunnassa heikkouden merkkinä. Tarpeiden sekoittuminen ja sen seuraukset [ylös] Tällöin nämä tarpeet ja niiden tyydyttymättömyys sekoittuvat vähän kaikkeen pinnallisemmassa ihmisyydessä, mutta etenkin sosiaalisuuteen, ja usein sellaisella tavalla, mikä tekee tästä sosiaalisuudesta epäaitoa ja potentiaalisesti konfliktiherkkää sekä sellaista, jossa helposti uusiutuu tämä ihmissuhteiden välttelemisen alitajuinen syy: pelko hylätyksi tulemisesta, kasvojensa menettämisestä ja voimakkaiden odotusten aikaansaamien pettymysten synnyttämästä tuskasta. Oleellista tässä on tiedostaa, että tämä johtuu juuri siitä, että ihmisten sosiaalisten ja muidenkin edesottamuksien motivaatiotekijöihin on sekoittuneena näiden rakkauden, läheisyyden ja hellyyden saamisen tarpeita, jotka pyrkivät epäsuorasti, ikään kuin rivien välistä – usein myös kaikenlaisina näennäisaitojen roolien ja uteliaisuuden muotoina – saamaan tyydytystä näille alitajunnasta nouseville perusinhimillisille ja usein niin pakottaville tarpeille. Näin ollen tältä pohjalta rakentuvat parisuhteen ulkopuoliset ihmissuhteen eivät voi olla terveellä ja kestävällä pohjalla, sillä niissä yritetään tyydyttää epäsuorasti – mutta kuitenkin väistämättä epätyydyttävästi – sellaisia tarpeita, joita vain aidossa parisuhteessa voidaan tyydyttää. Sen tähden nk. henkistenkin ihmisten piireihin tulee paljon ihmisiä, jotka oikeastaan ovat siellä tunnustelemassa ns. kepillä jäätä, jolloin yhtenä hallitsevimmista (salatuista) motiiveista on kumppanin etsiminen, mutta mistä kuitenkin halutaan antaa ensikädeltä sellainen vaikutelma, että ollaan vilpittömästi kiinnostuneita asiasta. Tämä kuitenkin johtaa ennen pitkää siihen, että ihmiset eivät jaksa teeskennellä, sillä nämä alitajunnasta jatkuvasti painostavat tarpeet rakkauteen, läheisyyteen ja hellyyteen vaativat tyydytystään. Nämä ovat aina näissä ihmissuhdeasetelmissa hyvin kriittisiä hetkiä, sillä näiden tarpeiden synnyttämät odotukset johtavat usein enemmän tai vähemmän suuriin väärinymmärryksiin ja pettymyksiin ja ovat siksi konfliktien ja ihmissuhderikkojen pääaiheuttajia. Myös tässä vaiheessa tavallisesti paljastuu se, miten suuri merkitys mahdollisilla muilla motivaatiotekijöillä osallistua on; valitettava tosiasia monesti on se, että myös itse asiasta kiinnostuminen loppuu tässä vaiheessa tai suhde siihen sekä sitä edustaviin ihmisiin muuttuu kriittiseksi ja negatiiviseksi. Ja tästä paljastuu juuri yksi keskeinen nykyihmisyyden ongelma, nimittäin se, että epäsuorasti rakkautta, läheisyyttä ja hellyyttä etsivät ihmiset eivät ole todella aitoja ja siksi myöskään todella rehellisiä – eivät itselleen eivätkä toisille. Näin ollen he ovat omien tyydyttymättömien tarpeidensa tuottamassa sisäisessä levottomuudessaan ja pahoinvoinnissaan ja niihin mahdollisesti liittyvässä sosiaalisessa monimutkaisuudessaan aikaansaamassa ongelmia eivät vain itselleen, vaan helposti myös niille ihmisille, joiden kanssa he tulevat tekemisiin. Siksi on tavattoman tärkeää tiedostaa, tunnustaa ja hyväksyä se, mitä todella tarvitsee ja sitten pyrkiä todella tyydyttämään nämä tarpeen siellä, missä ne voi todella tyydyttää – eli parisuhteessa, ja olla kantamatta näitä tarpeitaan peite vaatteissaan muihin ihmissuhteisiin, missä niitä ei voi todella tyydyttää, ja missä ne tuottavat pettymyksiä ja ongelmia. Pitkittyneen yksinäisyyden taustasta [ylös] Tiedän, koska moni on sen sanonut, että ”helpommin sanottu kuin tehty”. Erityisesti pitkittyneesti yksin elävillä ihmisillä, jotka eivät ole sopusoinnussa tämän asiantilansa kanssa, on tietenkin omalta kannaltaan katsottuna monta syytä sille, miksi tämän asiantilan täytyy yhä vain jatkua, vaikka siitä kuitenkin kärsivätkin. Mutta selvästi suurin määrä näistä syistä ovat verukkeita, joita ylläkuvatut pelot saavat ihmiset tuottamaan. Ja nämä pelot sitten manipuloivat ajatukset, tulkinnat ja tunteet sellaisiksi, että tilanteesta muodostuu itse itseään ylläpitävä, ts. ihminen onnistuu välttelemään ihmissuhteen muodostamisen mahdollisuuden: Yksi tyypillisin veruke on juuri takertuminen menneisyyden epäonnistuneisiin ihmissuhdekokemuksiin, jolloin ihminen kieltäytyy uskomasta, että voisi onnistua enää uudessa ihmissuhteessaan; hän siis projisoi tämän pettymysten ja anteeksiantamattomuuden täyteisen, ihmissuhde-kokemushistoriansa nykyhetkeen, tavalla, mikä estää häntä luottamasta toiseen ihmiseen, avautumasta uudelleen ihmissuhteelle. Toinen tyypillinen veruke on itsenäisyytensä menettämisen pelko, ts. pelko siitä, että parisuhde estäisi toteuttamasta itseään, että menettäisi jotenkin perustavasti vapautensa tai jäisi jotenkin vain toisen varjoon tai joutuisi sitoutumaan johonkin minkä kokisi suureksi uhraukseksi. Kolmas tyypillinen veruke-uskomus on, ”ettei ole ketään, joka tahtoisi tai kykenisi rakastamaan juuri minua”, tai jopa miltei kohtalonomainen uskomus siitä, ”etten minä ole kenenkään rakkauden arvoinen”. Neljäs tyypillinen veruke on edellisen kohdan heijastuskuva, eli uskomus ja sen vahvistama kokemus ”etten minä osaa rakastaa tai pysty rakastamaan”, ts. perustavaa laatua oleva epäluottamus siihen, että kukaan voisi tahtoa vastaanottaa minun rakkauttani. Viides tyypillinen veruke on pyrkimys etsiä jotain tietyntyyppistä erikoisihmistä, joka täyttäisi luettelomuotoon laaditun listan ominaisuuksia, toisinaan perustuen hyvin karkeaan turhamaisuuteen toisinaan ilmentäen sinällään kohtuullisiakin vaatimuksia, mutta tavallisesti perustuen liiallisten – ellei peräti orjuuttavien – ennakkovaatimusten asettamiseen, mikä jo lähtökohtana rakkauteen perustuvalle ihmissuhteelle on kestämätön. Sitten on olemassa koko joukko spesifimpiä verukkeita, jotka usein liittyvät edellisiin pääverukkeisiin. Niistä kaikkein tyypillisimpiä ja ehdottomasti kuvaamisen arvoisia ovat: voimakas ja haikeudentäyteinen kiinnittymä johonkin edelliseen kumppaniin ja tähän liittyvä uskomus ja tunne siitä, ettei voisi enää rakastaa ketään toista, koska tämä yksi tietty ihminen koettiin jotenkin niin ylivertaiseksi rakkauden kohteena. Paradoksaalista kylläkin - ollen samalla niin tyypillistä inhimillisille rakkaussuhteille - että tätä samaa ihmistä kohtaan voidaan tuntea mitä voimakkainta katkeruutta ja vihaa, mikä tällaisessa tapauksessa muodostuu oikeastaan keskeisimmäksi syyksi sille, ettei kyetä muodostamaan uutta parisuhdetta, sillä viha kaikissa sen piilevissäkin muodoissa on taipuvainen pitämään ihmiset etäällä toisistaan – mutta samalla myös kiinnittämään menneisyyden ihmisiin. sellainen ”ihmissuhde-realismi”, jossa tämän kirjoituksen kuvaama parisuhteen tarkoitus kumppaneista toinen toistensa tukijoina mm. läheisyyttä ja hellyyttä toisilleen antavina kyseenalaistetaan tämän ”ihmissuhde-realismin” perusteeseillä. Nämä teesit ammentavat näkemyksensä paitsi pelosta ja katkeruudesta myös usein kohtuuttomista ennakkovaatimuksista, joita suhteelle asetetaan etukäteen: ”parempi elää yksin kuin huonossa parisuhteessa”, tai ”koska todennäköisyys sille, että parisuhteen idealistiset päämäärät, kuten kestävä sitoutuminen ja epäitsekäs välittäminen yhtä hyvin kuin todellinen hellyys, läheisyys ja tyydyttävä seksuaalisuus, ovat tuskin mahdollisia parisuhteessa, niin parempi opetella elämään ilman niitä”. vääristynyt itseriittoisuus, jonka keskeisenä alitajuisena motivaatiotekijänä on sellainen aitouteen kasvamisen pelko mitä parisuhde ja muukin lähi-ihmissuhde toimiakseen edellyttää; on vain tarve jatkaa tietyntyyppistä pinnallista kulissielämää ja rooleihin samastumista, joissa ei tarvitse ottaa vastuuta mistään ja jossa ei tarvitse alkaa rakastamaan ketään ja välittämään oikeasti kenestäkään. Tällaisia ihmisiä luonnehtii toisinaan myös taipumus halveksia ja suhtautua myötätunnottomasti lähi-ihmistensä (psykologisiin) heikkouksiin ollen näin kykenemättömiä antamaan sitä tukea mitä kumppani tarvitsisi voittaakseen näitä heikkouksiaan. Tämän heikkouksien halveksinnan alitajuinen syy on siinä pelossa, että ne olisivatkin hänen omia heikkouksiaan / ominaisuuksiaan – ja ne synnyttävät alitajuisesti tällaisessa sielussa tiettyä pakokauhua (lähinnä niihin liittyvän sosiaalisen ”arvonsa alentumisen” pelon vuoksi). Elämä ei ole vielä ehtinyt tekemään hänestä kylliksi kypsää siihen, että hän voisi alkaa kohtaamaan ja muuntamaan niitä itsessään. Sillä todellisen myötätunnon on saavuttanut vain se sielu, joka on kohdannut heikkoutensa ja työskennellyt niiden läpi. Ja milloin myötätunto ja sen motivoima tuki puuttuu, siellä on kysymys sielusta, joka ei ole vielä kohdannut heikkouksiaan; hän vain pelkää ja kavahtaa niitä toisessa ihmisessä, sillä tämä toinen ihminen heikkouksineen on hänelle vain elävä muistutus siitä, mitä hänellä vielä on kerran sisäisenä piinana kohdattavanaan – ja se hirvittää häntä. Hänen halveksunta-reaktionsa ei ole oikeastaan mitään muuta kuin pinnallisen ego-mielen keino välttää juuri ylläkuvatun tiedostaminen. joidenkin henkisten ihmisten kohdalla taipumus ajatella että henkinen kasvu edellyttää selibaattia ja parisuhteen välttelyä. Tuskin moni asia on haitallisempi nykyajan henkisellä tiellä kuin uskomus, että voisi edistyä tehokkaammin, kun yritän pysyä parisuhteen ja seksuaalisuden ulkopuolella. Tästä seuraa juuri ne samat oireet, joita jo (henkisiinkin ihmisiin liittyen) yllä kuvasin, siis juuri sitä, että nämä torjutut tarpeet sekoittuvat muihin tarpeisiin etenkin sosiaalisella alueella, ja luovat siellä potentiaalisesti ongelmia. Tosin saattaa olla, että joidenkin henkisellä tiellä olevien on välttämätöntä viettää muutama vuosi yksin, ja tämäkin lähinnä vain siksi, että he yrittäisivät vierottaa itsensä riittävässä määrin paljosta sellaisesta sosiaalisuudesta, mikä perustui erilaisiin rajoittaviin mieltymyksiin, tottumuksiin, riippuvuuteen sekä alttiuteen toisten itsekkäille vaikuttamis-pyrkimyksille. Mutta milloin tämä pitkittyy, on vaarana vääränlainen (pelosta ja/tai itsekkyydestä johtuva) itseensä vetäytyminen, ja sellaisten taitojen surkastuminen, joiden kautta sielu voi olla rakentavasti ja kypsästi kanssakäymisessä toisen ihmisen kanssa. Julkisuus ja rakkauden tarve [ylös] Tämä aihepiiri on ollut jonkin verran viime aikoina esillä myös maamme valtamedioissa, mutta hallitsevasti (ajallemme niin tyypillisesti) vain pinnallisen ja yksipuolisen ymmärryksen muodoissa, mitä lisäksi luonnehtii tämän vuorovaikutuksen ”provosoi ja provosoidu” sekä ”puolustaudu ja positioidu” – tyyppinen kommunikointitapa, jossa enimmäkseen ei edes yritetä ymmärtää toisen näkökantaa, koska reagoidaan siihen lähinnä vain sen pohjalta, miten tätä toisen näkemystä voi käyttää puolustamaan ja oikeuttamaan omaa näkemystään ja tästä seuraa väistämättä paitsi ohikommunikointia myös se, että ihmiset ovat asian suhteen irti sen todellisuudesta. He sen sijaan reagoivat toistensa yksipuolisiin ajatuksiin oman psyykkisen todellisuutensa yksipuolisilla ja uhansekaisilla ehdoilla, pyrkien lähinnä oikeuttamaan vain oman näkemyksensä toisen näkemyksen kustannuksella, jopa tekemään siitä, jos mahdollista, naurettavan. Tämä tekee noin yleisemminkin ajatellen julkisesta keskustelusta erittäin epähedelmällistä. Mutta todella kaiken tämänkin ”provosoi ja provosoidu” sekä ”puolustaudu ja positioidu” –kommunikoinnin taustalla vaikuttaa todelliset tarpeet saada rakkautta, hellyyttä ja läheisyyttä, toisen ihmisen aitoa tukea ja osallisuutta. Mutta kuten parisuhteidenkin vinoutuneen vuorovaikutuksen kohdalla, myös tässä julkisessa keskustelussa on eksytty siitä, mitä oikeastaan pohjimmiltaan halutaan ja tarvitaan; koko ihmiskunta näyttää eksyneen siitä mitä pohjimmiltaan tarvitaan ja halutaan. Sen sijaan sitä etsitään lukemattomien epäsuorien keinojen kautta, mikä kuitenkaan ei anna sitä, mikä voisi sammuttaa edes väliaikaisesti tätä sisältä nousevaa rakkauden, läheisyyden, hellyyden ja osallisuuden nälkää. Mutta koska tästä eksymisestä on samalla seurannut se, ettei näistä todellisista tarpeista enää näytä voivan edes puhua, ilman vaaraa, että leimataan jotenkin heikoksi tai ”luuseriksi”, on ymmärrettävää, että ihmisillä on asian kanssa valtavia psyykkisiä paineita, ja että nämä paineet tuottavat mitä hankalampia sosiaalisen elämän ongelmia. Siksi ihmisten täytyisi voida vapaasti tunnustaa niin itselleen kuin tarvittaessa toisilleenkin: ”Niin kuin kukka tarvitsee valoa ja vettä kukoistaakseen, minä tarvitsen rakkautta, läheisyyttä ja hellyyttä, sekä sellaista seksuaalisuutta, mikä tekee tämän mahdolliseksi. Tätä elinvoiman lähdettä minä en voi saada leivästä enkä abstrakteista ajatuksista – voin saada sen vain ihmisten välillä liikkuvasta todellisesta Rakkaudesta!” Ytimeltään ihmiset ovat siis kylmiä toisilleen, koska kokevat etteivät he saa toisiltaan rakkautta ja tukea. Mutta asia ei muutu niin kauan kuin he eivät tiedosta sitä, että he etsivät sitä näiden epäsuorien tai korvikekeinojen kautta: pyrkimällä saada huomiota ja tunnustusta ajatuksilleen ja persoonallisuudelleen. Mikään tästä tunnustuksesta ja huomiosta omille ajatuksille ja ulkoiselle persoonalle ei kuitenkaan sammuta rakkauden, läheisyyden ja hellyyden tarpeiden painetta. Niitä ei voi tyydyttää vain keskustelemalla abstraktisti erilaisista aiheista, oli keskustelu sitten miten antoisaa tai syvällistä tahansa. Tämä on yhtä totta ja varmaa kuin se, että kukkasi pystyisi voimaan hyvin jos vain puhuisit sille, etkä antaisi sille ollenkaan vettä ja valoa. Siksi usein terapiassakin ihmisen auttamisen mahdollisuus keskustelun keinoin on melko vähäistä, sillä mikäli hän ei pysty elämässään saamaan tyydytystä näille rakkauden, läheisyyden ja hellyyden tarpeilleen, joiden pitkäaikainen puute on vähintään vahvana osatekijänä hänen ongelmissaan, eivät hänen ongelmansakaan tule saamaan vain keskustelun kautta ratkaisua oli terapeutti sitten miten taitava ja kouluttautunut tahansa. Hänen täytyisi olla valmis kohtaamaan vastuullisesti ja rehellisesti se, miksi hän ei onnistu saamaan näille tarpeilleen elämässään vähintään kohtuullista tyydytystä, sen ohella, että olisi valmis alkamaan tekemään asialle jotain, luomaan todellisia edellytyksiä – sekä olemaan valmis – muutokselle. Mutta mikäli tämä on hänelle aiheena miltei tabu, hänen itsetuntonsa ja minäkuvansa perustoja uhkaava aihe, eli asia, josta ei oikeastaan voi edes kunnolla puhua, niin keinot terapiassa hänen auttamisekseen ovat silloin todella vähäiset. Rakkauden puutteen globaalit seuraukset [ylös] Kuinka suuri osa masentuneista (sekä muista mielenterveysongelmaisista) onkaan juuri niitä, joiden tarpeet rakkauteen, läheisyyteen ja hellyyteen eivät ole saaneet tyydytystä; ja kuinka suuri osa itsensä burnout-tilaan (työ-) elämässä ajaneista onkaan juuri niitä, jotka ovat etsineet korvikerakkautta ulkoisen menestyksen ja sille kaivatun huomion ja tunnustuksen kautta; ja kuinka suuri osa katkerista ja negatiivisen luonteen omaavista ihmisistä (pessimisteistä, kyynikoista, kriitikoista, itsetunto-ongelmaisista jne.) onkaan niitä, jotka kokevat (joko tietoisesti tai tiedostamattomasti) etteivät he ole saaneet todellista rakkautta, läheisyyttä ja hellyyttä; ja kuinka suuri osa ihmisten välisestä eripurasta, epäluottamuksesta, nk. henkilökemia-ongelmista, tarpeesta kilpailla ja erottautua, valtataistelu-asetelmista, toisten vähättelemisestä, kateudesta ja panettelusta, taipumuksesta tuntea uhkaa ja vastenmielisyyttä erilaisuutta kohtaan jne. juontaa juurensa siitä, että ihmiset kokevat jääneensä vaille tarvittavaa rakkautta, läheisyyttä, hellyyttä ja osallisuutta. Ja kuinka totta, tuskin mikään on universaalimpi tosiasia ihmisten maailmassa, kuin juuri yllä todettu: ihmiset ovat pelokkaita, onnettomia, negatiivisia ja erilaisten rajoitusten kahleissa, koska he kokevat, että heitä ei ole rakastettu. Loppusanat [ylös] Tämän kirjoituksen viesti on: älä sulje itseäsi rakkaudelta, läheisyydeltä ja hellyydeltä; älä anna sellaisille ajatuksille ja tunteille mitään valtaa itsessäsi, jotka pyrkisivät saamaan sinut sietämään sitä, ettei sinun elämässä ole näitä eheyden ja hyvinvoinnin perustekijöitä. Liian monet elävät yksin, ilman rakkautta, läheisyyttä ja hellyyttä, ja kärsivät siitä. Uskalla kohdata tämä tosiasia, mikäli se koskee sinua. Puhu Jumalallesi säännöllisesti siitä, että tahtoisit saada tähän muutoksen, pyydä siihen apua, mutta pyydä sitä päättäväisesti, tietäen, että olet valmis muutokselle, olemaan rohkea ja ottamaan vastaan ne haasteet, jotka voit kohdata vain rakkauden avulla, jotta kasvaisit siihen vapauteen ja tosi-ihmisyyteesi, mitä tarkoitusta varten inkarnoiduit. Sillä ilman tämän tarkoituksen todeksi elämistä olet kuin varjo siitä ihmisyydestä mitä rakkauden, läheisyyden ja hellyyden ihmeellisellä tuella voit saavuttaa, jos niiden parantavalle ja uudistavalle voimalle tahdot – kaikki niihin ja niiden saamiseen liittyvät pelkosi syrjäyttäen – antautua. Siksi sanokin, että olisi todella parempi, että tunnustaisit ongelmasi ja puhuisit rinta täynnä vilpitöntä tahtoa ja tarkoitusta: Jumalani tuo viisaiden edustajiesi avulla minun elämääni se mies tai nainen, jonka Sinä viisaudessasi näet, että minä tarvitsen, hänet, joka on minulle todella sopiva kumppani, hänet, joka todella tahtoisi ja kykenisi rakastamaan ja tukemaan minua, antamaan minulle rakkautensa vapaudesta käsin kaiken sen, mitä minun turvaton ja erilaisten kiinnittymien piinaama sieluni todella tarvitsee, hänet, joka pystyisi ja tahtoisi todella ymmärtämään minua, ja joka tahtoisi sitoutua elämään kanssani sen vapauttavan tarkoituksen, minkä sinä parisuhteelle olet antanut. Ja Jumalani, auta minua päästämään irti siitä resistanssista, mitä minun pinnallisilla syillä asennoituva mieleni tuntee sitä hyvää kohtaan, mitä Sinä haluaisit olevan minun elämässäni, että minä tunnistaisin sen ja ottaisin sen kiitollisena vastaa. Ja rakas Jumalani minä tahdon tehdä tämän kaiken myös hänelle, jonka sinä tuot minun tuekseni. Matti Ylén	Takaisin
		[ylös]