Takaisin
	Rakkaus, Suru ja Viha Seuraavassa esitän ihmisen vaikeimmin opittavissa olevan oppitunnin. Tämän oppitunnin oppiminen tarvitsee paljon edeltäviä - ja hyvin motivoituneesti opittuja - oppitunteja. Resistanssisi oppia tämä oppitunti niin, että voit todella elää sen - siis elää Totuuden - tulee olemaan sellainen, että se vaatii sinulta lopulta ihan kaiken omistautumisen ja antautumisen. Sillä muuten tulet kokemaan vain että joudut uhraamaan jotain arvokasta ja luopumaan jostain, jolla on suurta arvoa ja merkitystä sinulle. Siksi se vaatii paljon valmistusta. Kaikki muu on valmistusta tämän oppitunnin hyväksymiseen, sisäistämiseen ja lopulta Totuudeksi kokemiseen. Sillä vain tämän oppitunnin todeksi eläminen tekee vapaaksi, antaa Rauhan. Kun olet surullinen tai sinulla on surua, se tarkoittaa, että sinä olet vihainen ja että sinä olet ollut vihainen; muuten sinulla ei voisi olla surua tai kokemusta surullisuudesta. Sillä Rakkaus ei tunne surullisuutta toisin kuin olet uskonut - olet siis uskonut, että surullisuus, jonkin menetyksen vuoksi, edellyttää, että sinä olet Rakastanut. Tämä on maailman opettama ja vaalima uskomus ja kokemus. Mutta se ei ole totuus. Sillä vain viha voi johtaa suruun ja surullisuuteen, ja kaikkiin sellaisiin tiloihin, joissa suru on jotenkin naamioituneena, kuten esim. masennukseen, epäluuloisuuteen, turhaumaan, katkeruuteen, kyynisyyteen jne. - Rakkaus ei tunne näistä mitään! Vain viha voi pyrkiä - ja pyrkii - toimimaan niin, että se tuottaa VAIKUTELMAN menetyksestä, sillä vain viha motivoi ja mahdollistaa havainnon erillisyydestä ja antaa siten ”edellytykset” kokea toisen tai itsen ulkopuolisen menetyksen. Kokemus menetyksestä, joka tuottaa surua, on aina uskomusta jonkin sellaisen itsen ulkopuolisen menetykseen, jonka kautta ”rakkaus” koetaan YKSINOMAAN tulevan. Eli menetys mahdollistuu vain kun Rakkaus on (usein täysin naamioituneen ja tiedostamattoman) vihan vuoksi projisoitu havaitun muodon tai objektin ominaisuudeksi - itsen ulkopuolelle, josta samalla näin ollen tultu riippuvaiseksi. Tämä on kaiken inhimillisen rakkauden tuskaisen draaman ja tragedian salattu tausta. Mutta Rakkaus sen Todellisuudessa on vain kokemusta siitä Itsestään, ei havaintoa erillisestä toisesta; Rakkaudessa ei siis ole havaintoja erillisestä toisesta, eikä siten mahdollisuutta sen menettämiseen. Rakkaus on aina Yksi ja Kaikki ja aina vain kokijan Itsensä välitön radikaalisti subjektiivinen Todellisuus. Rakkaudessa ei siis sen tähden ole riippuvuutta eikä kiinnittymää mihinkään, koska Siitä ei puutu mitään eikä se tuota Sen kokijalle sen tähden tunnetta ”jonkin” vailla olemisesta, eikä myöskään pelosta ja turvattomuudesta johtuvaa tarvetta omistaa, kontrolloida ja sitoa. Vain viha erottaa sinut Rakkaudesta (olematta kuitenkaan sen vasta kohta, sillä Rakkaudella ei ole vastakohtaa), ja pystyy tuottamaan sinulle kokemuksen jonkin vailla olemisesta ja siten menetyksestä. Vain viha ”pystyy” samaan aikaan kokemuksen menetyksestä, sillä se on yksistään se psyykkinen tekijä, joka on motivoitunut tuottamaan edellytykset kokemukselle menetyksestä: jonkin erottamiselle Itsestä. Joten surullisuus on aina seurausta vihasta ja vihaisuudesta - ei koskaan Rakkaudesta, sillä Rakkaudelle minkään menettäminen on täysin tuntematonta. Mutta voi kuinka ihmiset kaikkialla miltei poikkeuksetta kokevatkaan, että heidän surunsa johtuu heidän ”rakkaudestaan” sitä kohtaan, jonka he uskovat menettäneensä - tiedostamatta lainkaan, että heidän surunsa, psyykkinen kipunsa, onkin heissä olevan vihan aiheuttamaa, vihan, joka loi edellytykset havainnolle ja kokemukselle menetyksestä. Miksi ja miten viha loi havainnon menetyksestä? - Koska viha meissä kielsi Rakkauden, erotti meidät Rakkaudesta, Ykseydestä (so. Jumalasta) eli tilasta, josta mitään ei koskaan puutu ja jossa mitään ei voi koskaan menettää, ja jossa sen tähden suru on täysin tuntematonta. Miksi ja mistä viha sitten syntyi? - Ihminen, valitessaan jättää tämän tilan (ts. Jumalan luoman luontonsa) koki jatkuvasti tämän jälkeen (luomassaan ajassa ja tilassa eli erillisyyskokemuksen synnyttämässä havainto-todellisuudessaan) puutetta ja jonkin vailla olon kroonistuvaa tuskaa. Vihasta muodostui asteittain hänen hyökkäysreaktionsa kaikkea sitä kohtaan, jonka hän uskoi (ja sen mukaisesti koki) ottavan häneltä pois hänen maallisiksi (ja vain kehon aistien kautta saataviksi) muodostuneet Rakkauden korvikkeet, joiden kautta hän yritti löytää iloa, turvaa, mielihyvää ja tarkoitusta - jokaisen niistä ollen tuomittu tuottamaan ihmissielulle hyvin tutun pettymyksen. Ja jokainen - siis väistämätön! - kokemus korvikerakkauden menetyksestä tai sen saamisen rajoituksesta, kasvatti tätä vihaa (ja sen sisällä olevaa erillisyysahdistusta). Mutta samalla tämä kasvava emootio, viha, ja lisääntyvä ”hyvän” menetyksen pelko, eristi hänet yhä voimakkaammin Rakkauden kokemuksesta eli Jumalan luomasta ihmisen todellisesta luonnosta ja tilasta, Josta ei puutu mitään ja Joka Itsessään On joka hetkinen Täyttymys, Rauha ja Ilo. Ja näin hänen kokemuksensa Hyvän puutteesta vain kasvoi, jolloin samalla hänen ulkoisten ”hyvän” kohteiden (korvikerakkauden muotojen) tarpeet niin ikään kasvoivat (kunkin niistä aina osoittautuessa pettymykseksi). Ja tämän Hyvän puutteen kasvava tuska oli samalla hänen kasvava vihansa sitä kohtaa, minkä hän uskoi tekevän hänelle väärin ottaessaan häneltä pois - ”epäoikeudenmukaisesti” - hänen ”hyvän” kohteensa. Ja tämä antaa sitten hänelle ”aiheen” kokea menetyksen, eli ”hyvän” lähteen riiston, mikä johtaa paitsi vihaan (koska se koetaan epäoikeudenmukaisena) myös suruun (koska se koetaan ehdollistuneen ”hyvän”, eli korvikerakkauden lähteen, menetyksenä). Siis ihmisen usko, että hän on menettänyt ”rakkauden”, ”hyvän” lähteen, johtaa kokemukseen epäoikeuden-mukaisuudesta, mistä puolestaan seuraa ”oikeutettu” viha (kosto, katkeruus, anteeksiantamattomuus, kyynisyys jne.). Ja uuden menetyksen pelon kautta tästä vihasta (anteeksiantamattomuudesta) muodostuu hänen toistuvien menetyskokemustensa jälkeisen surun varsinainen syy. Vaikka tämän syyn voidaankin fundamentaalisemmin sanoa olevan hänen tietämättömyytensä siitä, että Hyvän Lähde on edelleen hänessä sisäisesti läsnä, on kasvavan vihan (katkeruuden, kyynisyyden, sielullisen kovettumisen) tuottama eristemuuri kuitenkin juuri se tekijä, joka estää häntä kokemasta tämän Rakkauden eli Sen, Josta mitään ei voi puuttua ja ottaa pois. Ja juuri tämän katkeran vihaisuuden tuottaman erillisen havainnon kautta hän kokee menettäneensä itsensä ulkopuolella olevan ”rakkauden lähteen” ja siksi etsii sitä yhä epätoivoisemmin ulkopuolelta. Mutta totuudessa on sanottava, surulla ei ole mitään tekemistä Rakkauden kanssa, sillä ihminen on itse asiassa surullinen vain, koska hänen kokemuksessaan ei ole Rakkautta - ja koska hän odotti ja vaati sitä sieltä, mistä sitä ei voi löytää, ja jonka hän nyt uskoo ja kokee menettäneensä. Hän on siis surullinen siksi, koska hänen kokemuksensa jonkin menettämisestä sai aikaan kokemuksen ”rakkauden” menettämisestä. Mutta juuri tässä on ihmisen alkuperäinen virhe tai alkuperäinen ”synti”: hänen surunsa tarkoittaa, että hän kieltää Rakkauden itsessään ja Itsenään, eikä siten tahdo uskoa ja kokea, että Se on sisäisesti jo hänessä, hänen todellinen Jumalan kuvaksi luotu luontonsa. Tosin sanoen ihminen pakenee Itseään, eikä tahdo tuntea Itseään, kuten hänet luotiin, vaan tahtoo olla jotain muuta, tehdä itsestään jotain muuta. Tästä on väistämättä seurauksena se, että hän kokee itsensä epätäydelliseksi ja onnettomaksi, koska vain Rakkaudessa hän voi kokea itsensä onnelliseksi ja täydelliseksi eli kokea, että hänestä ei puutu mitään, että hän on jo Hyvä. Tämä myös tarkoittaa samaa kuin, että ihminen ei tahdo antaa Rakkautta, olla Jumalan Rakkaudelle kanava, jolloin hän Sen itsekin voi vain saada ja kokea. Antaminen ja saaminen ovat sama asia. Anteeksianto tarkoittaa juuri tätä ja perustuu tähän. Tästä johtuu myös sitten se, että ne, jotka ovat todella Rakastaneet voivat helposti tai ainakin helpommin luopua ulkoisista rakkauskohteistaan, sillä he eivät ole katkaisseet yhteyttään omaan Rakkauteensa olemalla sille kanavia - eli siis olemalla Rakastavia. Näin he eivät koe rakkauden kohteen, ulkoisen hyvän lähteen menetystä, Rakkauden menetyksenä. Vain ne, jotka eivät ole Rakastaneet todella, kokevat menetyksen ja sitten (usein murtavan) surun, sillä heidän ”rakkautensa” on ollut vihaa (uskomusta että ”rakkaus” tulee ulkopuolelta), joka usein on ilmennyt loputtomina konflikteina (vaatimuksina rakkaudesta), mutta myös esim. välinpitämättömyytenä, kaikenlaisina hieno-varaisinakin erillisyyden sekä etäisyyden pidon muotoina, sillä vain viha eristää, erottaa ja luo erillisyyttä - kun taas vain Rakkaus yhdistää ja tekee Yhdeksi ja Itsensä kaltaiseksi, vieläpä lisäten Sitä Mitä se antaa ja Millä Se yhdistää. Vain edellinen synnyttää surun, koska se voi muodostaa kokemuksen menetyksestä; jälkimmäiselle menetys ja siten suru ovat täysin tuntemattomia; ja edellinen näkee ja kokee kaikkialla epäoikeudenmukaisuutta ja pelkoa; kun taas jälkimmäisen ykseyteen perustuvaan tasa-arvoisuuteen nojautuu todellinen oikeudenmukaisuus, ja siksi myös vihan tarpeettomuus, ja siten myös pelon tuntemattomuus - mutta todellakin vain siksi, että minkään menetys on sille mahdottomuus. Matti Ylén