- Uskonto ja yhteiskunnallinen päätöksenteko - _______________________________________________ ”HS:n mielipide-sivustolla on väitelty siitä, että onko uskonnolla oikeutettua sijaa poliittisessa ja yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Tyypillisesti esiintyy enemmän tai vähemmän perusteltuja väitteitä niin puolesta kuin vastaan aina siihen asti, että lopultakin on melko vaikea sanoa, kumpi näkemyksistä on todella pätevämpi. Voinko kysyä, että millainen näkemys sinulla on tästä voimakasta vastakkainasettumaa synnyttävästä asiasta?” _______________________________________________ Omalta kannaltani katsoen uskonnollisten tai mihinkään yliaistisiin auktoriteetteihin nojautuvien argumenttien käyttö konkreettisten ja erityisten poliittisten ja yhteiskunnallisten päätösten perustelemiseksi ei ole pätevää seuraavista syistä. Nykyisessä ajassamme vetoaminen ihmisen ulkopuoliseen yliaistiseen auktoriteettiin siirtääkseen tälle taholle vastuun omasta toiminnastaan ja sen perustelemisesta on vanhentunutta. Ihmisen nykyisen henkisen evoluutiovaiheen mukaista on se, että ihminen itse toiminnassaan – erityisesti myös poliittisessa ja yhteiskunnallisessa toiminnassaan – ruumiillistaa sen, mitä hän on saavuttanut henkisen kehityksensä tuloksina. Ihmisestä itsestään täytyy tässä – ja vielä enemmän tulevissa ajoissa – tulla Jumalan kuvaksi luotu ihminen, joka ilmentää sisäisestä vapaudestaan käsin tätä saavuttamaansa jumal-ihmisyyttään jokapäiväisen elämänsä valinnoissaan ja teoissaan. Juuri tämä – ja oikeastaan todella vain tämä – tulee näyttämään sen, mitä ihminen on saavuttanut henkisessä kehityksessään, ts. sen, miten pitkälle hän on kehittynyt oman todellisen Itsensä moraalisessa ilmentämisessä. – Hän ei voi vaatia toisten edessä Jumalaa tai mitään taivaallista agenttia omien näkemystensä ja tekojensa takaajaksi; hän vain voi tehdä parhaansa kehittyvän moraalisen tietoisuutensa valottamana, ja hedelmistään puu sitten tunnetaan. Yllä sanottu pätee myös silloin, kun ihminen esittää olevansa ateisti tai agnostikko, sillä hänen luonteensa henkistyminen ja sen motivaatioperusta tulee keskeisimmin esiin juuri siinä, missä määrin hän tahtoo johdonmukaisesti pyrkiä kokonaisuuden hyvään oman toimintansa kautta. Uskonnollinen sen paremmin kuin maallinenkaan argumentointi ei anna tästä sinällään mitään takeita. Mutta tieteellisellä tiedolla on oltava merkittävä rooli yhteiskunnallisessa päätöksenteossa, koska tämä tieto tarjoaa inhimillisen maailman päätösten perustaksi tosiasiallisinta ja puolueettominta tietoa – kaikessa rajallisuudessaankin. Esimerkiksi ilmastonmuutosta koskeva tieteellinen tutkimus tai vaikkapa lapsen persoonallisuuden kehitystä koskeva tutkimus on tuottanut merkittäviä tosiasiahavaintoja sen pohjaksi miten yhteiskunnallisia päätöksiä pitäisi tehdä. Tämä selvästikin kyseenalaistaa käytännössä sen filosofi David Humelta peräisin olevan etiikan perusteesin – jota vielä tänä päivänäkin usein kuulee käytettävän – ettei havaituista tosiasioista voida loogisesti päätellä sitä, miten asioiden tulisi olla tai miten niitä pitäisi moraalisesti ymmärtää. Tällaisiin hyvin abstrakteihin nojatuolissa oivallettuihin teeseihin voi päätyä vain, kun ei ole koko olemuksellaan läsnä maailmassa. Milloin ihminen on koko olemuksellaan avoimesti tiedostava sekä kokemuksiaan arvioiva silloin tosiasiat johtavat hänet ennen pitkää siihen, mikä on välttämätön moraalinen velvoite jossakin tilanteessa tai asiassa. Tätä Elämä yrittää opettaa ajassamme suurelle osalle ihmisiä. Mutta juuri tässä kohtaamme myös aikamme demokraattisen päätöksenteon kaikkein vaikeimman ongelman – nimittäin juuri sen, että ihmisillä on suuria vaikeuksia saavuttaa tätä ihmisenä olemisen kokonaisvaltaisempaa kokemisen ja tiedostamisen tilaa, jossa tosiasiat puhuttelisivat ihmistä niiden esittämien aktuaalisten vaikutuksen ja merkityksen pohjalta – yrittäen näin kasvattaa heidän tietoisuuttaan kohti laajempaa vastuuta. Miksi tosiasiat puhuttelevat ihmisiä liian vähän, ts. miksi vaikuttaa siltä, että tämä etiikan klassinen väite olisi niin oikeutettu, että ihmisillä olisi siksi myös oikeus vesittää heräävän moraalisen tietoisuutensa ääni – niin itsessään kuin yhteiskunnassa? Koska ihmistietoisuus on sidottuna ja rajoitettuna ihmiskunnan nykyisen evoluutiovaiheen kannalta vanhaksi käyneeseen yksilökeskeiseen tietoisuuden muotoon, joka rajoittaa ihmisen kokemaan, tuntemaan, haluamaan ja ymmärtämään hallitsevasti oman inhimillisen luontonsa tarpeiden mukaan. Tällöin kiihkeä kiinnittymä inhimillisiin intresseihin (omiin aineellisiin, sosiaalisiin ja persoonallisiin etuihin) muodostaa esteen sille, ettei ihminen halua ja/tai kykene ottamaan huomioon – niin yksilönä, osana intressiryhmää tai jopa kansakuntana – suuremman kokonaisuuden ahdingosta nousevia pakottavia vaateita. Koska tällaisen uuden ykseystietoisuuden kehittyminen on ajassamme myös ihmisen henkis-uskonnollisen kehityksen välttämätön päämäärä, voi ylläsanotusta ymmärtää, ettei aidon ja edistyneen henkis-uskonnollisen tietoisuuden ja tosiasiapohjaiseen ymmärrykseen nojautuvan tieteellisen tietoisuuden välillä ole mitään käytännöllistä ristiriitaa – ainakaan sen suhteen, millä perusteilla poliittis-yhteiskunnallisia päätöksiä pitäisi tehdä. Kaikki ristiriita tässä on palautettavissa miltei poikkeuksetta omaa etuaan ajavan inhimillisen tietoisuuden tuottamaan ristiriitaan. Tämä ristiriita näkyy paitsi aineellisten etujen tavoittelemisessa myös tämän yksilöllisen ihmis-identiteetin tarpeessa muodostaa sosiaalisia vastakkain asettumia vahvistaakseen näin oman arvon, statuksen ja valtaan pyrkimisen välineiksi muodostuneiden aatteiden ja ideologioiden asemaa. Tällaiset aikamme kehityksen kannalta jälkeen jääneet itsekeskeiset yksilölliset motivaatiotekijät pakottavat ihmisiä alitajuisesti ajautumaan ristiriitaan toistensa kanssa. Nämä persoonalliset pyyteet manipuloivat ihmisen tietoisuuden niin kapea-alaiseksi ja pinnalliseksi, ettei se kykene enää johdonmukaisesti näkemään sitä, mikä ihmisiä todella yhdistää, mikä on heidän kaikkien yhteinen todellinen intressi – riippumatta erilaisista toimenkuvista ja pinnallisemmista päämääristä sekä maailmankuvallisista eroista. Siksi poliitikot ja ihmiset yleisemminkin riitelevät ja väittelevät jatkuvasti kaikesta ja heidän aikansa ja ponnistelunsa myös kaikkein tärkeimpien ja polttavampien asioiden kohdalla johtaa liian usein siihen, etteivät he löydä yhteisymmärrystä, koska he ovat kiinnittyneitä etsimään oikeutusta omille persoonallisille intresseilleen ja asettavat rakentavien kompromissien ja välttämättömien päätösten esteeksi kaiken mahdollisen pyydeluonnostaan tulevan rajallisuuden ja vastustuksen. Mikäli ihminen tahtoo olla poliittisella ja yhteiskunnallisella alueella Jumalan tahdon todeksi eläjä (tai vaihtoehtoisesti suurisieluinen ateisti) hänellä ei ole mitään muuta keinoa sen demonstroimiseksi kuin perusteellinen perehtyminen inhimillisen elämän alueen ongelmiin ja tosiasioihin ja sitten korkeamman Itsensä kautta vastaanottamansa eettisen ymmärryksen soveltaminen niihin. Mutta hän ei voi kuitenkaan esiintyä toisten edessä vaatien, että hänet täytyy ottaa vakavasti, koska hän uskoo, että hänen näkemyksensä ovat Jumalalta. Tai että tässä asiassa on toimittava näin, koska Raamattu, Koraani tai Bhagavad Gita sanoo näin. Tällä tavalla toimiva ihminen huomaa ajautuneensa nopeasti, ei vain ulkoiseen ristiriitaan, vaan myös sisäiseen epävarmuuteen, sillä tilanteessa tarvittava tietoisuuden joustavuus mahdollistuu vain aidon sisäisen yhteyden kautta korkeampaan Itseen, ei kirjojen tai ulkoisten auktoriteettien kautta saavutettuun ulkoa oppimiseen tai dogmaattisuuteen. Hän voi näin ollen vain pyrkiä seuraamaan johdonmukaisesti sitä sisäisyydestään inspiroitua moraalisen tietoisuutensa ääntä – ns. Kristus-Itsensä ääntä – joka pyrkii löytämään käytännöllisillä ehdotuksillaan yhtä hyvin kuin esimerkillisillä teoillaan sellaisen ratkaisun yhteiskunnallisiin ja globaaleihin ongelmiin, jotka hän voisi asettaa itseään ja kokonaisuutta koskevaksi. Ainoa tapa mitata ja arvioida esitettyjen ratkaisujen ja niiden perusteiden eettistä pätevyyttä on pyrkiä tunnistamaan (a) niiden tarkoitusperä eli se mitä ja kenen etuja näillä perusteilla pyritään oikeuttamaan ja (b) mikä muodostaa tällaisten etujen oikeudenmukaisuuden perusteen ja (c) millaisia objektiivisia vaikutuksia tällaisten etujen myöntämisellä on globaalin hyvinvoinnin edellytysten (niin luonnon, eläinten kuin ihmistenkin) kannalta ja (d) miten hedelmällisiä keinoja näiden etujen mukaisten päämäärien saavuttamiseen on käytettävissä. Jumalallinen intressi ihmisten maailmaa kohtaan, ns. Jumalan tahto, on aina ihmiskunnan kokonaisuuden hyvään pyrkivä, eli sellaisen sosiaalisen ja yhteiskunnallisen järjestyksen aikaansaaminen kaikkialla maailmassa, joka mahdollistaisi ihmisten kasvaa kohti Jumalan kuvaksi luotua ihmisyyttään –kohti ihmisten vapautta, tasa-arvoa ja veljeyttä sekä yhteistyökykyyn perustuvaan globaaliin ykseystietoisuuteen, jossa ihmiset tiedostaisivat olevansa osia suuremmasta kokonaisuudesta ja vastuussa siitä, mikä sen tilaksi tulee. Tässä kohden täytyy korostaa myös sitä, että pohjimmiltaan ei ole kysymys siitä, että jokin tietty poliittinen ja/tai taloudellinen toimintamalli olisi niin ylivertainen muihin nähden, että sille olisi mahdollista vaatia ehdotonta yksinoikeutta. Ongelma on sen sijaan pohjimmiltaan riippuvainen ihmisten tietoisuuden ja sitä määrittävien tekijöiden kehitysasteesta (kuten vanhempien, opettajien ja poliittista sekä taloudellista valtaa pitävien tietoisuuden henkisestä kehitysasteesta). Mikäli ihmiset saavuttavat tarvittavan kehityksen omiin tarpeisiin rajoittuneesta yksilökeskeisestä tietoisuudesta kohti veljeyttä ja yhteistyötä tahtovaa ryhmätietoisuutta ja vielä tämän välivaiheen kautta kohti globaalia ykseystietoisuutta (jossa todellisena huolena ei voi olla enää mikään muu kuin hyvinvoinnin ja henkisen kehityksen edellytysten ja resurssien tasapuolinen jakaminen kaikkien ihmisten ja koko planeetan elämän kesken), tulevat he voittamaan ihmiskuntaa muutoin uhkaavat katastrofit. Näin joulun kynnyksellä ei oikeastaan ole tärkeämpää joulun sanomaa kuin ylläesitetyt maailman Rauhan edellytykset: ihmisten täytyy luoda Rauhan edellytykset ensin omaan tietoisuuteensa, oman mielensä piiriin – vasta tämän jälkeen voi Rauha tulla maailmaan. Joulun ajan sisäisen luonteen ja sen henkisen mysteerion kokeminen alkaa siitä, että ymmärtää ettei sitä voi kokea, jos on kiinni niissä tavoissa ja arvoissa, jotka perustuvat tuohon yksilön pinnallisia tarpeita korostavaan materialistiseen jouluun, joka kiireellään, ylensyönnillään, stressillään ja ulkokohtaisuudellaan ei anna mahdollisuutta hiljentyä ja avautua Kristus-Itsen todellisen joululahjan vastaanottamiselle: Jumalan kuvaksi luodun Ihmisen ykseystietoisuuden konkreettiselle avautumiselle ihmissielun sisäisenä ilmestyksenä. Matti Ylén	Takaisin